Voi niitä aikoja, jolloin laivat seilasivat Juojärven sinisillä aalloilla. Kotirantakin oli niin syvä, että Tapio-laiva pääsi rantaan asti noutamaan kirkkoon lähtijät. Rakennettiin laivalaituri kivistä ja tuettiin pohjaan juntatuilla pylväillä, että kivet pysyvät kasassa. Tapio lakkasi liikennöimästä, kivikasa muistuttaa laivarannasta.Soutuveneitä tarvittiin aina, kun lähdettiin kirkonkylään. Sitten tuli moottoriveneen aika. Kipinä käytiin hakemassa kanavilta. Kesäisin maito vietiin meijeriin kipinällä. Lähtö meidän rannasta, sitten niemenrannan maidonlähettäjien kautta mantereen puolelle useista taloista. Tonkat odottivat rannalla noutajaansa. Meijerinrannassa maihin ja maidot meijeriin. Kun reitti tuli asukkaiden tietoon, oli tonkkien mukana lähtemässä ihmisiä huviajelulle tai asioimaan kirkolle. Se muistuttaa pienessä mittakaavassa Vihtaniemen kiertoajelua. Suurennettuna Hurtigrutenin reittiä Bergenistä Kirkkoniemeen uivalla hotellilla.
Isoisäni toimitti luotsinvirkaa, kun puunkuljetuslaivat tulivat tuntemattomille vesille. Olihan siellä kapeita, matalia salmia, joiden karikot vain paikalliset tiesivät. Isoisä ei ollut kotona, kun luotsia olisi tarvittu. Naapurin kaikkitietävä, -osaava emäntä ehti hätiin. "Tässä ei riätäliä tarvita." Hän korvasi puutteen ja alta aikayksikön laiva oli karilla. "Akka-perhana meidät tähän sai ohjattua", oli kippari todennut tuohtuneena. Varaluotsin ylpeys sai kolauksen ja monta kolausta sen jälkeen tieto- ja taitotoimistona. Lapsuuden laivaranta on vain muistikuva. Nyt siellä on vieraita venetä ja veneenraatoja. Elämä Rantalassa on hiljentynyt, onneksi ei ole ruostuvien rautalaivojen hautausmaa. Tai olkoon, odotellessa muukalaisten hautausmaaksi muuntamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti