”Kuinka
ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava
onkaan niiden määrä. Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin
hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: Sinä olet kanssani.”
Pappia
minusta ei ainakaan pitänyt tulla. Mutta Jumalalla on suunnitelmia kuin
hiekanjyviä. Ne ropisevat ihmisen polulle, pyytämättä, yllättäen.
Mummo
vei minut kirkkoon joka pyhä, lapsesta asti, ja sillä tiellä jatkoin
omieni kanssa. Sillä lailla uskoni oppi resilienssiä, sitkeyttä: Jos
saarna ei aina puhutellutkaan, kohdalle saattoi osua satuttava
virrenvärssy tai ristiin välähtävä auringonsäde. Se riitti kirkolta
minulle. Jumala hoiti loput.
Teologian opintojen portilla seisoi
arkkienkelinä viisas uskonnonopettajani Immeri Sasi. ”Nuoret eivät
tunne itseään, mutta minä tunnen teidät. Sinä et kuulu ammattiin, jossa
joku muu sanoo sinulle, mitä saat kysyä.” Tuolloin näet kirkossa ei
oppineille naisille ollut mitään käyttöä. Kiitos, Immeri! Ammatteja tuli
sittemmin monta, kaikki kysyjän, kyseenalaistajan ja kommunikoijan
töitä. Mutta se hiekanjyvä jäi olemaan, kalvamaan hienokseltaan.
Kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Kun sitten äitiysloma avasi
mahdollisuuden vielä kerran palata opiskelemaan, ei valinta ollut
vaikea. Pääsin yhtä vailla täysin pistein teologiseen tiedekuntaan,
mitä pidin taivaallisena enteenä. Meitä nelikymppisiä oli kurssilla
monta, toisella tai kolmannella ammatillaan kymmeniä. Opettajat
suhtautuivat meihin kuin niihin aikuisiin, joita olimmekin.
Mutta opiskelin teologiaa. En papiksi. Teologiassahan on koko Euroopan historia: talous, taide, politiikka. Se minua kiinnosti.
Mutta
Jumala helisteli jo hiekanjyviä kämmenellään. Sielunhoitoa päädyin
harjoittelemaan sairaalaosastolle, jossa kuoltiin. Potilaat pyysivät
keskustelujen lomassa, että tokihan tulen siunaamaan heidät hautaan;
antamaan ehtoollisen siinä ja nyt; kastamaan tai siunaamaan tässä
odotetun lapsen, elävän tai kuolleen.
Siinä ymmärsin, että
sakramentit ovat sielunhoidon itsestään selvä ja luovuttamaton osa.
Minun on voitava kulkea näiden ihmisten, minun ihmisteni, kanssa loppuun
asti. Meidän on saatava kulkea yhdessä, Kristus kolmantena. Silti
epäröin. Papin työ on niin suuri työ, ihminen niin pieni.
Kunnes
tuli se yksi kohtaaminen osaston käytävällä. Kun olin vähällä vastata
kuolevan potilaan ahdistuneeseen kysymykseen totuudenmukaisesti,
terapeuttisesti, taitavasti – ja typerästi. Kun huomasin sanovani jotain
ihan muuta. Kun huomasin pyhän hengen kirjaimellisesti vieneen sanat
suustani – ja laittaneen toiset tilalle. Yhtä todelliset. Tavalliset –
ja taivaalliset. Kuoleva lähti niiltä sijoiltaan rohkaistuneena
kuolemaan rauhassa, minä puolestani papintielle, kohti elämää. Rauhasta
en kyllä osaa niinkään sanoa.
Kirkko, rakas ja raastava.
Käsittämätön kooste armoa ja ahneutta, nöyryyttä ja vallanhimoa,
yhteyttä ja erottamista, jumalista julmuutta ja hiljaista laupeutta.
Kirkon
töissä ei ole helppo olla, jos on maistanut normaalia työelämää. Monet
maailmallisessa työelämässä jo hylätyt ja tuomitut käytänteet ovat
kirkossa eivät vain voimassa vaan jopa suosiossa. Kirkko on ainoa
tuntemani organisaatio, joka määrittää olevansa ”suuri laiva, joka
kääntyy hitaasti” – ja on ylpeä siitä.
Mutta joka kerta kun
seison alttarilla ja käännyn jumalanpalveluksen aluksi kohti
seurakuntaani, tiedän että oikeammassa paikassa en voisi olla. Kaikki
kiukuttelu kaikkea sitä kohtaan, mikä on ihmisestä, katoaa, ja antaa
tilan kaikelle sille rauhalle ja luottamukselle, joka on Jumalasta.
Kirkon kasvot ovat sittenkin Kristuksen kasvot, kanssakulkijoiden
kasvot, kärsimyksen ja kiitollisuuden kasvot. Tämä on kutsumus, tämä on
johdatusta. Joku etsi minut esille, kutsui lähtemään, ja johdattaa koko
ajan ja vastedes. Mikä on ollessa, kulkiessa, levähtäessä: Loppuun asti
hän on kanssani.
”Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun
suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä. Jos yritän
niitä laskea, niitä on enemmän kuin hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta
tiedän: Sinä olet kanssani.”
Rukoilkaamme: Herra siunatkoon
meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkiin
meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meille ja antakoon meille
rauhan. Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Aamen.
Silmällinen puutolppa puuttuu perhepotretista syystä, että hänet on vapautettu tehtävästään toimia laupiaana samarialaisena perheettömälle veljelle. Hyvä niin, saadaan taas vauhtia asioihin ja pidetään perunkirjoitus hänen eläessä. Hätäisimmät pelkäävät, että veli elää niin kauan, että hänen rahansa hupenevat hoitomaksuihin. Kenestäkään sisaruksista ei ollut enää omaishoitajaksi, joten huostaanotto on ainoa vaihtoehto.
