Aika kertaa muistot

Kuusi kuvaa
Frantsilan luomuyrttitilan perustaja Virpi Raipala-Cormier on panostanut jo 35 vuotta sitten asioihin, jotka ovat tänä päivänä pinnalla. hänelle tärkeitä asioita ovat villiyrttien keräily, kasvisruoka, luomu- ja lähiruoka, meditaatio, jooga ja hyvä olo. Frantsilassa on osattu kotikonsteihin liittyviä hoitoniksejä jo sukupolvien ajan. Virpi Raipala-Cormier kertoo elämänsä tärkeistä hetkistä ohjelmassa Kuusi kuvaa. Sen on toimittanut Rita Trötschkes.

Villiyrttien keräily, kasvisruoka, luomu- ja lähiruoka, meditaatio, jooga ja hyvä olo - siinä tämän päivän trendiasioita, joihin Frantsilan luomuyrttitilan perustaja Virpi Raipala-Cormier panosti jo 35 sitten - ja panostaa edelleen. Hän on ollut tiennäyttäjä.
- Silloin kun aikoinaan siirryin kasvissyöjäksi, ravintolasta oli tosi vaikea saada muuta kasvisruokaa kuin perunaa ja pakastevihanneksia, mutta maailma on mennyt eteenpäin. Nykyään ravintolasta saa herkullista kasvisruokaa ja jopa villivihanneksia.
Hämeenkyrön sydänmailla on Virpi Raipala-Cormierin suvun kotitila, jonka yrttipeltoja hän on viljellyt miehensä James Cormierin kanssa jo 35 vuotta. Frantsila on tuttu niille, jotka haluavat käyttää esimerkiksi luonnonmukaisia hoitoja, itsehoitotuotteita tai tutustua suomalaisiin yrtteihin.
Frantsilan sukutalon edessä on perinnepiha, jossa kasvaa suopayrttejä, ukonkelloja, sireenejä, ikivanhoja omenapuita sekä suomalaisia ruusulajikkeita. Matkatuliainen on kaunopunahattu, jonka Virpi toi miehensä kanssa maailmalta viljelytarkoitukseen.
Suomen kansan ykköskasvi on siankärsämö, joka on myös Virpi Raipala-Cormierin suosikki. Se on hyvin vanha rohdos- ja maustekasvi, jota Frantsila viljelee kokonaisena peltona.
Virpi Raipala-Cormier on Frantsilan monitaituri. Hän on koulutukseltaan agronomi, yrttiasiantuntija ja shiatsuterapeutti, mutta ennen kaikkea hän on terveyden kokonaisvaltainen hoitaja. Hän on itse oiva esimerkki terveellisistä elämäntavoista. 
- Hartain toiveeni on, että suomalaiset löytäisivät uudelleen juurensa, arvostaisivat suomalaista lähiruokaa, ja että ihmiset hoitaisivat itseään mahdollisimman luonnollisin konstein.
Virpi Raipala-Cormier opettaa kasvilääkintää ja yrttitietoutta reilun kahden vuoden kurssilla fytoterapeutiksi valmistuville opiskelijoille, hän osallistuu itse viljelmien hoitoon vuodenkierron eri vaiheissa sekä vastaa Frantsilan tuotekehityksestä. Hän rakastaa kevättä, jolloin luonto herää eloon.  Toimittajana on Rita Trötschkes

Lähetykset

27.4.2017

72 vuotta sitten (Lähde: Wikipedia)

1945: Lapin sota päättyi, kun viimeiset saksalaiset joukot poistuivat Suomen alueelta.

Kansallinen veteraanipäivä

Kansallisen veteraanipäivän pääjuhla järjestetään Lahdessa. Veteraanipäivän teema on tällä kertaa "Sinun veteraanipäiväsi". Pääjuhlan juhlapuhuja on tasavallan presidentti Sauli Niinistö. 

Veteraanin Iltahuuto - YouTube
https://www.youtube.com/watch?v=arKxCiTZoyQ

VETERAANIN ILTAHUUTO

Rannalle himmeän lahden
aurinko laskenut on.
Kutsu jo soi iltahuudon,
taakka jo laskettu on.
Taattoa muista sa silloin,
askel jo uupunut on,
lapset ja lastemme lapset,
teidän nyt vuoronne on.

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
himmetä ei muistot koskaan saa!

Hymni soi holvissa hiljaa,
tummana kaipuuta soi.
Aika on korjannut viljaa,
sarka jo kynnetty on.
Ammoin me marssimme kahden,
tulta löi taivas ja maa.
Rannoilta Äänisen lahden,
kelle nyt kertoa saa.
Hoivatkaa...

Laineissa Laatokan mahti,
kahlita kenkään ei voi.
Veljet sen rantoja vahti,
konsa on koittava koi.
Ylväänä Karjalan heimo
tuskansa kantanut on.
Maaäiti suojaansa sulkee,
vartija poissa jo on.
Hoivatkaa..

Vankikelpoinen yhteiskunta

Aamuhartaus 26.4.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamuisin hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä. 

Aamuhartaus
26.04.2017

Matti J. Kuronen 

 
Reading Goalin vankilassa ei pidetty hirttopäivinä messua. Konnunsuolla yritin. Konnun kellot kutsuivat kirkkoon sunnuntaiaamuna. Yksi seurakuntalaisistani oli mennyt yöllä omin avuin grundin kaltereista Isolle avolle. Kuulin asiasta tullessani pitämään jumalanpalvelusta. Vartiopäällikkö sanoi, ettei se nyt kävisi, koska asiakkaat ovat levottomia ja heidät pidetään selleissä. Minä hölmö uskonsankari sanoin pitäväni palveluksen, vaikka sinne ei tulisi ketään. Ehdin juuri panna kirkonkellot soimaan, kun Talousrakennuksen pohjoispään ikkunat helähtivät rikki ja kansa vaati päästä kirkkoon. Se päivä meni rauhoittamiseen ja ymmärsin hyvin niitä vartijoita, jotka vähemmän ystävällisesti tiedustelivat: Muutatko itse, vai autammeko me muutossa? Hölmöä uhoahan se oli, ja vanhana vähän hävettää, niin kuin sekin, että pappi-poliisipäivillä korkea poliisiviranomainen kiitti toiminnastani poliisipappina vaikka olimme julistaneet kriminaaliseminaarissa 60-luvulla, että jos kirkko saa hoitaa kriminaalipolitiikkaa, niin poliiseille ei jää muuta työtä kuin pitää lapsille mehuhetkiä liikennepuistossa. Nuorempana virkavaltaa kaikin voimin vastustin, nyt oon aina onnellinen kun nään poliisin.

Mutta me nuoret vankilapapit olimme tosissamme. Sanoimme, ettemme tee vangeista yhteiskuntakelpoisia ennen kuin yhteiskunnasta tulee vankikelpoinen niin, että se ottaa vakavasti ihmisen mahdollisuuden sovittaa tekonsa ja saada tuetun alun uuteen elämään.
Hyvästellessäni seurakuntalaisia taisin sanoa yhtä usein ”Tule terveenä takaisin” kuin ”Mene äläkä enää keikkaa väännä”. Suurena tukena meillä oli ylijohtaja K.J. Lång joka mahdollisti meidän sielunhoidon erityiskouluksemme ja muistuttu, että vankilassa ihmiseltä viedään vapaus, kaiken muun vieminen on kiusaamista eikä sovittamista.  Liittouduimme Marraskuun liikkeen ja Krimin, vankien etujärjestön kanssa. Menihän se vähän yli laidan. Ylioppilasteatteri vieraili Konnunsuolla. Seisoivat vankilan kirkossa tanakassa haara-asennossa ja lauluivat: Kun ihminen ihminen on, hän leipää tarvitsee. Palopuheet ei nälkää karkota eikä rumpujen paukutuskaan. Ei riittänyt sielunhoidoksi se empaattinen yninä, mitä silloin sanottiin asiakaskeskeisyydeksi vaan rakensimme terapeuttisia pienyhteisöjä ja luimme Vallankumousta laitosmaailmassa yhdessä Bonhoeferin Vankilakirjeiden kanssa. Vähillä tiedoilla uumoilin, että Vapautuksen teologia voisi olla vankien ominta teologiaa. Perusyhteisöksi rakentui Konnunsuon vankien seurakunta omine seurakuntaneuvostoineen. Teimme lähetystyötä keräämällä käytettyjä postimerkkejä Lähetysseuralle- käyttämättömät merkithän olivat kovaa valuuttaa seurakuntalaisten keskeisessä kaupankäynnissä. Teimme yhdessä jumalanpalveluksia. Tuhlaajapoika käveli Viking-linen muovikassi kädessään kirkkoon, missä isä odotti pojan tuovan Ruotsista kylän ensimmäisen Volvon. Messusulkeiset eivät tosin aina menneet käsikirjan edellyttämällä tavalla. Kerran, kun vielä oli pakko pitää pakkokirkkoja, huomasin parinsadan kirkkovieraan nousevan yskien pystyyn lukiessani Johdantolauselmaa: Nouskaamme synnin unesta. Sain heidät istumaan messuamalla Vaipukaamme veljet takaisin synnin uneen.
 Seurakuntalaisistani monet olivat kansainvälistä uraa luodessaan tutustuneet ja ihastuneet Juhani Rekolaan, jonka Kotimaan jutut olivat kysyttyä luettavaa. Muistan yhden illan avo-osastolla, missä kaikui huuto: Kuka on vienyt Rekolan!  Kotimaan suosio saattoi tosin osittain johtua siitä, että se tarjosi parempaa sätkäpaperia kuin muutoin arvostettu Sotahuuto.
Sain kunnian kuulla Konnun Pelleä, opettaja Ylppöä, helluntalaisen vankilatyön legendaa. Hänen tulikivenkatkuiset, rikiltä haisevat, mutta sittenkin rakkaudella ladatut saarnansa saivat nuoren vankilapapin selkäpiin karmimaan. Hänen rinnallaan nykyajan tuomion ja turmelluksen saarnaajat kuulostavat melkein päiväkerhotädeiltä. Pelastusarmeijan vankilatyön johtaja majuri Jalmari Falckin realismi auttamisen mahdollisuuksista ja rajoista voimaannutti etenkin silloin, kun linnausko alkoi ärsyttää: Se on talvella Hallelujaa ja kesällä Vinettoa.  Sisälähetysseuran Aake Lahti kuritushuoneesta saarnatuoliin kulkenut opetti hyvin yksinkertaista oman elämänsä karaisemaa uskonoppia: Miten tullaan uskoon. En tiedä, mutta Tampereella bussien oven päällä lukee: Astu alemmaksi, ovi aukeaa itsestään.  Paljon opin myös Päivi Räsäsen pyhäkoulunopettajalta, vankilan sikalanhoitaja  Lauri Halmetojalta, lestadiolaisesta, joka antoi minulle pappisvihkimyslahjana Biblian,vuosimallia 1776: ”Minä olin outo ja te ette minua huoneeseen ottaneet ja vankina ja te ette minua oppineet.”
Vangit opettivat paimentaan. Tupakkalakkoyritykseni päättyi siihen, että seurakuntaneuvostomme toi minulle kaksi toppaa Jymyä ja käski lopettamaan lakon: Jos jatkat tuolla linjalla, niin pian me olemme kaikki saarnojesi mukaan helvetissä. He lahjoittivat myös lain taulun: Laudan pätkään oli kaiverrettu arvokas palaute: ”Suuri Henki, auta etten tuomitse ketään ennen kuin olen kulkenut kaksi viikkoa hänen mokkasiineissaan. Seinällä on pieni hevosenkengän kehystämä valokuva: Ikuisen ystävyyden muistoksi Hemmiltä Matille. Vieressä roikkuu talousrakennuksen avain papin koukkunipusta, Vartijoiden lahja tukitoiminnasta vankilan alasajossa. Minulle ne kaikki edustavat pyhäinjäännöksiä.
Äitini kuoli  perjantai 30.12.2011. Saatoin hänet keskussairaalaan ja jatkoin Konnunsuolle. Vankila suljettiin. Pidin lyhimmän saarnani: Vaiennut vaikerrus on vankilan. Sä siunaa tää maa muistojen.  Vankilanjohtaja asetti harjan ovelle karjalaiseksi merkiksi, ettei ketään ole kotona ja lausui: Tää on ihan peestä. Kaksi lapsuutta loppui samana päivänä.

Rohkeuden puutteeseen

Aamun ajatus
Kun tarvitset rohkeutta,
kysy itseltäsi:
Ellen minä, kuka sitten?
Ellen nyt, koska sitten? 

Hartaudet: Aamuhartaus 19.4.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamujen hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Virsi 254:1. Virsi alkaa sanoin: "Sun työhös, Jeesus, kutsun sain", jorma Hynninen (baritoni), Tapio tiitu (urut).

Aamuhartaus
19.04.2017
Matti J. Kuronen

 

Karjala lehden kunnostettu rotaatio röhähtää käyntiin. Ylhäällä sillalla seisoo asentaja
Kuronen katsellen työnsä tulosta. Alhaalla lattialla seisoo hänen yhden työnsä tulos, lehden kesätoimittaja Kuronen. Minä.  Huudan koneen meluun: Isä.  Häh -isä vastaa. Huudan niin kovin kuin jaksan: Mie lähen sittekii lukemaa papiks. Viesti menee läpi. Sen näkee siitä, että hän alkaa taputella haalareitaan tasku taskusta, vaikka kumpikin meistä tietää, että oikeassa rintataskussa Pilliklubit odottavat ja sytkäri housun oikeassa taskussa. Rotaatio jyrisee tässä hiljaisuudessa. Isä tulee vähän vastaan, sytyttää tupakan ja puhaltaa ulos ensimmäisen savunsekaisen siunauksen: No mee, mut älä tuu tavalliseks. Uusin testamentti Isältä pojalle. Hän siitti minut talvisodan alkamisiltana Lahdenpohjan varuskunnassa eikä varmaankaan ollut papin teossa.
Mikä minut, sotasikiön vm40, tähän toi? Nukkuessani minun turvatakuuni oli se, että selkäni takana oli kirkko ja varuskunta. Lappeenrannassa ne olivat ihan samassa suunnassa selkäni takana. Turun evakossa tiesin kyllä ison kirkon paikan, mutta mihin Ilmari-setä lähti silloin kun meni Pansioon? Kyllä evakossa eksyy ja turva katoaa.
Toiseksi uskoon minua ohjasivat hellästi ja huolella molemmat mummoni. Yläkerran Miina, jolta sai aina tuoretta ruisleipää, suolahevosella katettuna, mutta ruokailu tapahtui niin kuin luostareissa ainakin lukemisen säestyksellä. Miina luki Kemppiä: Sinun on tultava tyhmäksi Kristuksen tähden, jos haluat viettää hengellistä elämää.  Laihian rannan Hilja ei tarvinnut uskontodialogia. Hänen maailmankatsomuksessaan yhdistyi työläisnaisen ikuiset aatteet helluntalaisen heiluvaan hengellisyyteen ja tolstoilainen maailmankatsomus pelastusarmeijan rummunpaukutukseen, missä soi pelastus niin maallisia kuin taivaallisia perkeleitä vastaan.
Kolmantena tekijänä uskoon auttamisessa toimi Suoanttilan kalakaupan helluntalainen pyhäkoulu, missä opin, että Jeesus pitää lapsista huolta ja haisee kalalle. Vieläkään en luovu sen ajan uskostani, että Pietari sai niin paljon muikkuja, että verkot repeilivä.
Mitä sitten Erkki Leminen ja Antti Kekki tekivät uskolleni, oli vain jatkohoitoa näille kokemuksille. Päätin, että minusta tulee isona Kansan Raamattuseuran aktiivi toimittaja, joka soittaa vapaa-aikana jatsia. Ihminen päättää, mutta ei säädä.
Nykyisin  koen olevani osa-aika ortodoksi. Isä Leosta Pokrovan papista tuli ohjaajani. Hän ohjasi minut joskus 60-luvun lopulla kirkkoon ja sen perimmäiseen vasempaan peränurkkaan ja antoi kilvoitusohjeen: Seiso tässä ja pidä turpas kiinni. Vaikka olenkin hivuttautunut vuosien aikana oikeaan peränurkkaan, olen ollut hiljaa. Ortodokseissa on sekin hyvä puoli, että heillä juhlat ovat pitkiä, mutta puheet lyhyitä. Tuohus ja minä sanomme: Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.
Lappeenrannan kahdeksanvuotisen lyseon yhdeksännellä luokalla minä, jota sanottiin pystytukan ja harrastusten takia jenkkipastoriksi, ajauduin vahvaan opilliseen ristiriitaan uskonnonopettajamme kanssa. Käsityksemme Jumalan yleisestä ilmoituksesta eivät sopineet yhteisen uskomme raameihin. Huomasin joulutodistuksessa, että kevään dogmatiikan ja kirkkohistorian 10 olikin nyt 5. Taisin huudella aika turhaan isälle silloin kesällä siellä painokoneilla. Ei tule pappia, ei ainakaan tavallista. Se on sitten vitosen toimittaja.
Koitin toipua äitini hysteriasta pojan pappeusunelmien tuhoutumisesta. Isä tuli töistä ja ihmetteli ilmapiirin viileää kireyttä. Ojensin todistuksen. Isä silmäili sitä. Nosti katseensa ja kysyi Onks tuo dogmatiikka sama ku uskonto. Myönsi ja silloin sain sen, mitä jokainen poika hakee halki elämänsä: Isän hymyn, hellän ja huomaavaisen: Nyt paina päälle, poika. Täällä tarvitaa viitosen pappeja. Mie ainakin sain jo Syvärillä tarpeeksein niist kympin papeist.
Helmikuussa ystäväni KP Kinnunen kertoi, että teologian opiskelijat pitivät vitsinä sitä Raamatun kutsumusta: Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeän. Se tarjosi minulle kuitenkin viimeisen oljenkorren. Rehtorimme kertoi jälkeenpäin, että erilaisin uhkauksin hän sai opettajani nostamaan numeroni seiskaan. Siihen pysähtyi myös dekaani Aimo T. Nikolaisen katse. Hän sanoi, ettei hän muista milloin, joku olisi pyrkinyt näin kehnolla numerolla teologiseen tiedekuntaan ja totesi, että minulla täytyy olla erityisen syvä kutsu ja kutsumus. On hetki jolloin tyhmä vitsi kantaa totuutta. Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeä. Nikolainen nosti katseensa ja kysyi, kuka Teidän opettajanne oli. Kerroin nimen. Jotain käsittämätöntä tapahtui: Hymy levisi Nikolaisen kasvoille. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ja sanoi: Ai siellä se nyt hilluu. Tervetuloa tiedekuntaan.
Vaikka on ollut vaiheita, jolloin ainoastaan taloudelliset syyt pitivät minut kirkossa, niin huomaan oman uskoni olevan sittenkin kirkkoni uskoa ja vastaavan elämäni perimmäisiin ei aina niin tavalliseen tapaan.
Lokakuussa 1964 kävelen kehnoissa kengissä Mikkelin kaduilla ja etsin kenkäkauppaa. Eno antoi rahat uusiin kenkiin. Poikkesin kirjakauppaan ja ostin Hammarskjöildin Kiinnekohtia. Minut vihittiin kehnoissa kengissä, mutta olin saanut vastauksen: En tiedä kuka tai mikä kysymyksen esitti, mutta kerran vastasin jollekin tai johonkin: kyllä Tuosta hetkestä on lähtöisin varmuus siitä, että olemassaololla on tarkoitus ja että elämälläni sen vuoksi on päämäärä.  Pappisvihkimysrotaation keskellä olin varma, että parven reunalla seisoi pari vuotta sitten kuollut asentaja Kuronen muistuttamassa viitosen pappien tarpeellisuudesta.

 

Ihailu vs kademieli

Aamun ajatus 10.04.2017
Kademieli painaa ihmisen alamaihin.
Toisen ihaileminen kohottaa.
Eikös tämän pitäisi olla ihan selvä juttu?
-Elvis Presley

Vanhat tädit eivä muni ja viikon luontoääni; kiuru

Mark Levengood ja Unni Lindell: Ystävä sä lapsien anna villoja
Otteita Mark Levengoodin ja Unni Lindellin kirjasta Ystävä sä lapsien anna villoja. Suom. ja toim. Seppo Bruun ja Kirsti Hakkola, Schildts 2004. Lukijana kuuluttaja Maaria Holma. 

Päivän mietelause: Mark Levengood ja Unni Lindell: Ystävä sä lapsien anna villoja