Kun tarvitset rohkeutta,
kysy itseltäsi:
Ellen minä, kuka sitten?
Ellen nyt, koska sitten?
Hartaudet: Aamuhartaus 19.4.2017 rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Keskiviikkoaamujen hartauksissa muistellaan omaa elämää kristittynä.
rovasti Matti J. Kuronen, Lappeenranta
Virsi 254:1. Virsi alkaa sanoin: "Sun työhös, Jeesus, kutsun sain", jorma Hynninen (baritoni), Tapio tiitu (urut).
Aamuhartaus
19.04.2017
Matti J. Kuronen
Karjala lehden kunnostettu rotaatio röhähtää käyntiin. Ylhäällä sillalla seisoo asentaja
Kuronen katsellen työnsä tulosta. Alhaalla lattialla seisoo hänen yhden työnsä tulos, lehden kesätoimittaja Kuronen. Minä. Huudan koneen meluun: Isä. Häh -isä vastaa. Huudan niin kovin kuin jaksan: Mie lähen sittekii lukemaa papiks. Viesti menee läpi. Sen näkee siitä, että hän alkaa taputella haalareitaan tasku taskusta, vaikka kumpikin meistä tietää, että oikeassa rintataskussa Pilliklubit odottavat ja sytkäri housun oikeassa taskussa. Rotaatio jyrisee tässä hiljaisuudessa. Isä tulee vähän vastaan, sytyttää tupakan ja puhaltaa ulos ensimmäisen savunsekaisen siunauksen: No mee, mut älä tuu tavalliseks. Uusin testamentti Isältä pojalle. Hän siitti minut talvisodan alkamisiltana Lahdenpohjan varuskunnassa eikä varmaankaan ollut papin teossa.
Mikä minut, sotasikiön vm40, tähän toi? Nukkuessani minun turvatakuuni oli se, että selkäni takana oli kirkko ja varuskunta. Lappeenrannassa ne olivat ihan samassa suunnassa selkäni takana. Turun evakossa tiesin kyllä ison kirkon paikan, mutta mihin Ilmari-setä lähti silloin kun meni Pansioon? Kyllä evakossa eksyy ja turva katoaa.
Toiseksi uskoon minua ohjasivat hellästi ja huolella molemmat mummoni. Yläkerran Miina, jolta sai aina tuoretta ruisleipää, suolahevosella katettuna, mutta ruokailu tapahtui niin kuin luostareissa ainakin lukemisen säestyksellä. Miina luki Kemppiä: Sinun on tultava tyhmäksi Kristuksen tähden, jos haluat viettää hengellistä elämää. Laihian rannan Hilja ei tarvinnut uskontodialogia. Hänen maailmankatsomuksessaan yhdistyi työläisnaisen ikuiset aatteet helluntalaisen heiluvaan hengellisyyteen ja tolstoilainen maailmankatsomus pelastusarmeijan rummunpaukutukseen, missä soi pelastus niin maallisia kuin taivaallisia perkeleitä vastaan.
Kolmantena tekijänä uskoon auttamisessa toimi Suoanttilan kalakaupan helluntalainen pyhäkoulu, missä opin, että Jeesus pitää lapsista huolta ja haisee kalalle. Vieläkään en luovu sen ajan uskostani, että Pietari sai niin paljon muikkuja, että verkot repeilivä.
Mitä sitten Erkki Leminen ja Antti Kekki tekivät uskolleni, oli vain jatkohoitoa näille kokemuksille. Päätin, että minusta tulee isona Kansan Raamattuseuran aktiivi toimittaja, joka soittaa vapaa-aikana jatsia. Ihminen päättää, mutta ei säädä.
Nykyisin koen olevani osa-aika ortodoksi. Isä Leosta Pokrovan papista tuli ohjaajani. Hän ohjasi minut joskus 60-luvun lopulla kirkkoon ja sen perimmäiseen vasempaan peränurkkaan ja antoi kilvoitusohjeen: Seiso tässä ja pidä turpas kiinni. Vaikka olenkin hivuttautunut vuosien aikana oikeaan peränurkkaan, olen ollut hiljaa. Ortodokseissa on sekin hyvä puoli, että heillä juhlat ovat pitkiä, mutta puheet lyhyitä. Tuohus ja minä sanomme: Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.
Lappeenrannan kahdeksanvuotisen lyseon yhdeksännellä luokalla minä, jota sanottiin pystytukan ja harrastusten takia jenkkipastoriksi, ajauduin vahvaan opilliseen ristiriitaan uskonnonopettajamme kanssa. Käsityksemme Jumalan yleisestä ilmoituksesta eivät sopineet yhteisen uskomme raameihin. Huomasin joulutodistuksessa, että kevään dogmatiikan ja kirkkohistorian 10 olikin nyt 5. Taisin huudella aika turhaan isälle silloin kesällä siellä painokoneilla. Ei tule pappia, ei ainakaan tavallista. Se on sitten vitosen toimittaja.
Koitin toipua äitini hysteriasta pojan pappeusunelmien tuhoutumisesta. Isä tuli töistä ja ihmetteli ilmapiirin viileää kireyttä. Ojensin todistuksen. Isä silmäili sitä. Nosti katseensa ja kysyi Onks tuo dogmatiikka sama ku uskonto. Myönsi ja silloin sain sen, mitä jokainen poika hakee halki elämänsä: Isän hymyn, hellän ja huomaavaisen: Nyt paina päälle, poika. Täällä tarvitaa viitosen pappeja. Mie ainakin sain jo Syvärillä tarpeeksein niist kympin papeist.
Helmikuussa ystäväni KP Kinnunen kertoi, että teologian opiskelijat pitivät vitsinä sitä Raamatun kutsumusta: Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeän. Se tarjosi minulle kuitenkin viimeisen oljenkorren. Rehtorimme kertoi jälkeenpäin, että erilaisin uhkauksin hän sai opettajani nostamaan numeroni seiskaan. Siihen pysähtyi myös dekaani Aimo T. Nikolaisen katse. Hän sanoi, ettei hän muista milloin, joku olisi pyrkinyt näin kehnolla numerolla teologiseen tiedekuntaan ja totesi, että minulla täytyy olla erityisen syvä kutsu ja kutsumus. On hetki jolloin tyhmä vitsi kantaa totuutta. Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeä. Nikolainen nosti katseensa ja kysyi, kuka Teidän opettajanne oli. Kerroin nimen. Jotain käsittämätöntä tapahtui: Hymy levisi Nikolaisen kasvoille. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ja sanoi: Ai siellä se nyt hilluu. Tervetuloa tiedekuntaan.
Vaikka on ollut vaiheita, jolloin ainoastaan taloudelliset syyt pitivät minut kirkossa, niin huomaan oman uskoni olevan sittenkin kirkkoni uskoa ja vastaavan elämäni perimmäisiin ei aina niin tavalliseen tapaan.
Lokakuussa 1964 kävelen kehnoissa kengissä Mikkelin kaduilla ja etsin kenkäkauppaa. Eno antoi rahat uusiin kenkiin. Poikkesin kirjakauppaan ja ostin Hammarskjöildin Kiinnekohtia. Minut vihittiin kehnoissa kengissä, mutta olin saanut vastauksen: En tiedä kuka tai mikä kysymyksen esitti, mutta kerran vastasin jollekin tai johonkin: kyllä Tuosta hetkestä on lähtöisin varmuus siitä, että olemassaololla on tarkoitus ja että elämälläni sen vuoksi on päämäärä. Pappisvihkimysrotaation keskellä olin varma, että parven reunalla seisoi pari vuotta sitten kuollut asentaja Kuronen muistuttamassa viitosen pappien tarpeellisuudesta.
Kuronen katsellen työnsä tulosta. Alhaalla lattialla seisoo hänen yhden työnsä tulos, lehden kesätoimittaja Kuronen. Minä. Huudan koneen meluun: Isä. Häh -isä vastaa. Huudan niin kovin kuin jaksan: Mie lähen sittekii lukemaa papiks. Viesti menee läpi. Sen näkee siitä, että hän alkaa taputella haalareitaan tasku taskusta, vaikka kumpikin meistä tietää, että oikeassa rintataskussa Pilliklubit odottavat ja sytkäri housun oikeassa taskussa. Rotaatio jyrisee tässä hiljaisuudessa. Isä tulee vähän vastaan, sytyttää tupakan ja puhaltaa ulos ensimmäisen savunsekaisen siunauksen: No mee, mut älä tuu tavalliseks. Uusin testamentti Isältä pojalle. Hän siitti minut talvisodan alkamisiltana Lahdenpohjan varuskunnassa eikä varmaankaan ollut papin teossa.
Mikä minut, sotasikiön vm40, tähän toi? Nukkuessani minun turvatakuuni oli se, että selkäni takana oli kirkko ja varuskunta. Lappeenrannassa ne olivat ihan samassa suunnassa selkäni takana. Turun evakossa tiesin kyllä ison kirkon paikan, mutta mihin Ilmari-setä lähti silloin kun meni Pansioon? Kyllä evakossa eksyy ja turva katoaa.
Toiseksi uskoon minua ohjasivat hellästi ja huolella molemmat mummoni. Yläkerran Miina, jolta sai aina tuoretta ruisleipää, suolahevosella katettuna, mutta ruokailu tapahtui niin kuin luostareissa ainakin lukemisen säestyksellä. Miina luki Kemppiä: Sinun on tultava tyhmäksi Kristuksen tähden, jos haluat viettää hengellistä elämää. Laihian rannan Hilja ei tarvinnut uskontodialogia. Hänen maailmankatsomuksessaan yhdistyi työläisnaisen ikuiset aatteet helluntalaisen heiluvaan hengellisyyteen ja tolstoilainen maailmankatsomus pelastusarmeijan rummunpaukutukseen, missä soi pelastus niin maallisia kuin taivaallisia perkeleitä vastaan.
Kolmantena tekijänä uskoon auttamisessa toimi Suoanttilan kalakaupan helluntalainen pyhäkoulu, missä opin, että Jeesus pitää lapsista huolta ja haisee kalalle. Vieläkään en luovu sen ajan uskostani, että Pietari sai niin paljon muikkuja, että verkot repeilivä.
Mitä sitten Erkki Leminen ja Antti Kekki tekivät uskolleni, oli vain jatkohoitoa näille kokemuksille. Päätin, että minusta tulee isona Kansan Raamattuseuran aktiivi toimittaja, joka soittaa vapaa-aikana jatsia. Ihminen päättää, mutta ei säädä.
Nykyisin koen olevani osa-aika ortodoksi. Isä Leosta Pokrovan papista tuli ohjaajani. Hän ohjasi minut joskus 60-luvun lopulla kirkkoon ja sen perimmäiseen vasempaan peränurkkaan ja antoi kilvoitusohjeen: Seiso tässä ja pidä turpas kiinni. Vaikka olenkin hivuttautunut vuosien aikana oikeaan peränurkkaan, olen ollut hiljaa. Ortodokseissa on sekin hyvä puoli, että heillä juhlat ovat pitkiä, mutta puheet lyhyitä. Tuohus ja minä sanomme: Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä.
Lappeenrannan kahdeksanvuotisen lyseon yhdeksännellä luokalla minä, jota sanottiin pystytukan ja harrastusten takia jenkkipastoriksi, ajauduin vahvaan opilliseen ristiriitaan uskonnonopettajamme kanssa. Käsityksemme Jumalan yleisestä ilmoituksesta eivät sopineet yhteisen uskomme raameihin. Huomasin joulutodistuksessa, että kevään dogmatiikan ja kirkkohistorian 10 olikin nyt 5. Taisin huudella aika turhaan isälle silloin kesällä siellä painokoneilla. Ei tule pappia, ei ainakaan tavallista. Se on sitten vitosen toimittaja.
Koitin toipua äitini hysteriasta pojan pappeusunelmien tuhoutumisesta. Isä tuli töistä ja ihmetteli ilmapiirin viileää kireyttä. Ojensin todistuksen. Isä silmäili sitä. Nosti katseensa ja kysyi Onks tuo dogmatiikka sama ku uskonto. Myönsi ja silloin sain sen, mitä jokainen poika hakee halki elämänsä: Isän hymyn, hellän ja huomaavaisen: Nyt paina päälle, poika. Täällä tarvitaa viitosen pappeja. Mie ainakin sain jo Syvärillä tarpeeksein niist kympin papeist.
Helmikuussa ystäväni KP Kinnunen kertoi, että teologian opiskelijat pitivät vitsinä sitä Raamatun kutsumusta: Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeän. Se tarjosi minulle kuitenkin viimeisen oljenkorren. Rehtorimme kertoi jälkeenpäin, että erilaisin uhkauksin hän sai opettajani nostamaan numeroni seiskaan. Siihen pysähtyi myös dekaani Aimo T. Nikolaisen katse. Hän sanoi, ettei hän muista milloin, joku olisi pyrkinyt näin kehnolla numerolla teologiseen tiedekuntaan ja totesi, että minulla täytyy olla erityisen syvä kutsu ja kutsumus. On hetki jolloin tyhmä vitsi kantaa totuutta. Kaivaa minä en jaksa ja kerjuuta häpeä. Nikolainen nosti katseensa ja kysyi, kuka Teidän opettajanne oli. Kerroin nimen. Jotain käsittämätöntä tapahtui: Hymy levisi Nikolaisen kasvoille. Hän nousi seisomaan, ojensi kätensä ja sanoi: Ai siellä se nyt hilluu. Tervetuloa tiedekuntaan.
Vaikka on ollut vaiheita, jolloin ainoastaan taloudelliset syyt pitivät minut kirkossa, niin huomaan oman uskoni olevan sittenkin kirkkoni uskoa ja vastaavan elämäni perimmäisiin ei aina niin tavalliseen tapaan.
Lokakuussa 1964 kävelen kehnoissa kengissä Mikkelin kaduilla ja etsin kenkäkauppaa. Eno antoi rahat uusiin kenkiin. Poikkesin kirjakauppaan ja ostin Hammarskjöildin Kiinnekohtia. Minut vihittiin kehnoissa kengissä, mutta olin saanut vastauksen: En tiedä kuka tai mikä kysymyksen esitti, mutta kerran vastasin jollekin tai johonkin: kyllä Tuosta hetkestä on lähtöisin varmuus siitä, että olemassaololla on tarkoitus ja että elämälläni sen vuoksi on päämäärä. Pappisvihkimysrotaation keskellä olin varma, että parven reunalla seisoi pari vuotta sitten kuollut asentaja Kuronen muistuttamassa viitosen pappien tarpeellisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti