Aamuhartaus
08.01.2020
Hilkka Olkinuora
Psalmista 139:
Hilkka Olkinuora
Psalmista 139:
”Kuinka
ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava
onkaan niiden määrä. Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin
hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: Sinä olet kanssani.”
Pappia minusta ei ainakaan pitänyt tulla. Mutta Jumalalla on suunnitelmia kuin hiekanjyviä. Ne ropisevat ihmisen polulle, pyytämättä, yllättäen.
Mummo vei minut kirkkoon joka pyhä, lapsesta asti, ja sillä tiellä jatkoin omieni kanssa. Sillä lailla uskoni oppi resilienssiä, sitkeyttä: Jos saarna ei aina puhutellutkaan, kohdalle saattoi osua satuttava virrenvärssy tai ristiin välähtävä auringonsäde. Se riitti kirkolta minulle. Jumala hoiti loput.
Teologian opintojen portilla seisoi arkkienkelinä viisas uskonnonopettajani Immeri Sasi. ”Nuoret eivät tunne itseään, mutta minä tunnen teidät. Sinä et kuulu ammattiin, jossa joku muu sanoo sinulle, mitä saat kysyä.” Tuolloin näet kirkossa ei oppineille naisille ollut mitään käyttöä. Kiitos, Immeri! Ammatteja tuli sittemmin monta, kaikki kysyjän, kyseenalaistajan ja kommunikoijan töitä. Mutta se hiekanjyvä jäi olemaan, kalvamaan hienokseltaan. Kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Kun sitten äitiysloma avasi mahdollisuuden vielä kerran palata opiskelemaan, ei valinta ollut vaikea. Pääsin yhtä vailla täysin pistein teologiseen tiedekuntaan, mitä pidin taivaallisena enteenä. Meitä nelikymppisiä oli kurssilla monta, toisella tai kolmannella ammatillaan kymmeniä. Opettajat suhtautuivat meihin kuin niihin aikuisiin, joita olimmekin.
Mutta opiskelin teologiaa. En papiksi. Teologiassahan on koko Euroopan historia: talous, taide, politiikka. Se minua kiinnosti.
Mutta Jumala helisteli jo hiekanjyviä kämmenellään. Sielunhoitoa päädyin harjoittelemaan sairaalaosastolle, jossa kuoltiin. Potilaat pyysivät keskustelujen lomassa, että tokihan tulen siunaamaan heidät hautaan; antamaan ehtoollisen siinä ja nyt; kastamaan tai siunaamaan tässä odotetun lapsen, elävän tai kuolleen.
Siinä ymmärsin, että sakramentit ovat sielunhoidon itsestään selvä ja luovuttamaton osa. Minun on voitava kulkea näiden ihmisten, minun ihmisteni, kanssa loppuun asti. Meidän on saatava kulkea yhdessä, Kristus kolmantena. Silti epäröin. Papin työ on niin suuri työ, ihminen niin pieni.
Kunnes tuli se yksi kohtaaminen osaston käytävällä. Kun olin vähällä vastata kuolevan potilaan ahdistuneeseen kysymykseen totuudenmukaisesti, terapeuttisesti, taitavasti – ja typerästi. Kun huomasin sanovani jotain ihan muuta. Kun huomasin pyhän hengen kirjaimellisesti vieneen sanat suustani – ja laittaneen toiset tilalle. Yhtä todelliset. Tavalliset – ja taivaalliset. Kuoleva lähti niiltä sijoiltaan rohkaistuneena kuolemaan rauhassa, minä puolestani papintielle, kohti elämää. Rauhasta en kyllä osaa niinkään sanoa.
Kirkko, rakas ja raastava. Käsittämätön kooste armoa ja ahneutta, nöyryyttä ja vallanhimoa, yhteyttä ja erottamista, jumalista julmuutta ja hiljaista laupeutta.
Kirkon töissä ei ole helppo olla, jos on maistanut normaalia työelämää. Monet maailmallisessa työelämässä jo hylätyt ja tuomitut käytänteet ovat kirkossa eivät vain voimassa vaan jopa suosiossa. Kirkko on ainoa tuntemani organisaatio, joka määrittää olevansa ”suuri laiva, joka kääntyy hitaasti” – ja on ylpeä siitä.
Mutta joka kerta kun seison alttarilla ja käännyn jumalanpalveluksen aluksi kohti seurakuntaani, tiedän että oikeammassa paikassa en voisi olla. Kaikki kiukuttelu kaikkea sitä kohtaan, mikä on ihmisestä, katoaa, ja antaa tilan kaikelle sille rauhalle ja luottamukselle, joka on Jumalasta. Kirkon kasvot ovat sittenkin Kristuksen kasvot, kanssakulkijoiden kasvot, kärsimyksen ja kiitollisuuden kasvot. Tämä on kutsumus, tämä on johdatusta. Joku etsi minut esille, kutsui lähtemään, ja johdattaa koko ajan ja vastedes. Mikä on ollessa, kulkiessa, levähtäessä: Loppuun asti hän on kanssani.
”Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä. Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: Sinä olet kanssani.”
Rukoilkaamme: Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkiin meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meille ja antakoon meille rauhan. Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Aamen.
Pappia minusta ei ainakaan pitänyt tulla. Mutta Jumalalla on suunnitelmia kuin hiekanjyviä. Ne ropisevat ihmisen polulle, pyytämättä, yllättäen.
Mummo vei minut kirkkoon joka pyhä, lapsesta asti, ja sillä tiellä jatkoin omieni kanssa. Sillä lailla uskoni oppi resilienssiä, sitkeyttä: Jos saarna ei aina puhutellutkaan, kohdalle saattoi osua satuttava virrenvärssy tai ristiin välähtävä auringonsäde. Se riitti kirkolta minulle. Jumala hoiti loput.
Teologian opintojen portilla seisoi arkkienkelinä viisas uskonnonopettajani Immeri Sasi. ”Nuoret eivät tunne itseään, mutta minä tunnen teidät. Sinä et kuulu ammattiin, jossa joku muu sanoo sinulle, mitä saat kysyä.” Tuolloin näet kirkossa ei oppineille naisille ollut mitään käyttöä. Kiitos, Immeri! Ammatteja tuli sittemmin monta, kaikki kysyjän, kyseenalaistajan ja kommunikoijan töitä. Mutta se hiekanjyvä jäi olemaan, kalvamaan hienokseltaan. Kahdeksikymmeneksi vuodeksi.
Kun sitten äitiysloma avasi mahdollisuuden vielä kerran palata opiskelemaan, ei valinta ollut vaikea. Pääsin yhtä vailla täysin pistein teologiseen tiedekuntaan, mitä pidin taivaallisena enteenä. Meitä nelikymppisiä oli kurssilla monta, toisella tai kolmannella ammatillaan kymmeniä. Opettajat suhtautuivat meihin kuin niihin aikuisiin, joita olimmekin.
Mutta opiskelin teologiaa. En papiksi. Teologiassahan on koko Euroopan historia: talous, taide, politiikka. Se minua kiinnosti.
Mutta Jumala helisteli jo hiekanjyviä kämmenellään. Sielunhoitoa päädyin harjoittelemaan sairaalaosastolle, jossa kuoltiin. Potilaat pyysivät keskustelujen lomassa, että tokihan tulen siunaamaan heidät hautaan; antamaan ehtoollisen siinä ja nyt; kastamaan tai siunaamaan tässä odotetun lapsen, elävän tai kuolleen.
Siinä ymmärsin, että sakramentit ovat sielunhoidon itsestään selvä ja luovuttamaton osa. Minun on voitava kulkea näiden ihmisten, minun ihmisteni, kanssa loppuun asti. Meidän on saatava kulkea yhdessä, Kristus kolmantena. Silti epäröin. Papin työ on niin suuri työ, ihminen niin pieni.
Kunnes tuli se yksi kohtaaminen osaston käytävällä. Kun olin vähällä vastata kuolevan potilaan ahdistuneeseen kysymykseen totuudenmukaisesti, terapeuttisesti, taitavasti – ja typerästi. Kun huomasin sanovani jotain ihan muuta. Kun huomasin pyhän hengen kirjaimellisesti vieneen sanat suustani – ja laittaneen toiset tilalle. Yhtä todelliset. Tavalliset – ja taivaalliset. Kuoleva lähti niiltä sijoiltaan rohkaistuneena kuolemaan rauhassa, minä puolestani papintielle, kohti elämää. Rauhasta en kyllä osaa niinkään sanoa.
Kirkko, rakas ja raastava. Käsittämätön kooste armoa ja ahneutta, nöyryyttä ja vallanhimoa, yhteyttä ja erottamista, jumalista julmuutta ja hiljaista laupeutta.
Kirkon töissä ei ole helppo olla, jos on maistanut normaalia työelämää. Monet maailmallisessa työelämässä jo hylätyt ja tuomitut käytänteet ovat kirkossa eivät vain voimassa vaan jopa suosiossa. Kirkko on ainoa tuntemani organisaatio, joka määrittää olevansa ”suuri laiva, joka kääntyy hitaasti” – ja on ylpeä siitä.
Mutta joka kerta kun seison alttarilla ja käännyn jumalanpalveluksen aluksi kohti seurakuntaani, tiedän että oikeammassa paikassa en voisi olla. Kaikki kiukuttelu kaikkea sitä kohtaan, mikä on ihmisestä, katoaa, ja antaa tilan kaikelle sille rauhalle ja luottamukselle, joka on Jumalasta. Kirkon kasvot ovat sittenkin Kristuksen kasvot, kanssakulkijoiden kasvot, kärsimyksen ja kiitollisuuden kasvot. Tämä on kutsumus, tämä on johdatusta. Joku etsi minut esille, kutsui lähtemään, ja johdattaa koko ajan ja vastedes. Mikä on ollessa, kulkiessa, levähtäessä: Loppuun asti hän on kanssani.
”Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala, kuinka valtava onkaan niiden määrä. Jos yritän niitä laskea, niitä on enemmän kuin hiekanjyviä. Minä lopetan, mutta tiedän: Sinä olet kanssani.”
Rukoilkaamme: Herra siunatkoon meitä ja varjelkoon meitä. Herra kirkastakoon kasvonsa meille ja olkiin meille armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa meille ja antakoon meille rauhan. Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen. Aamen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti