Aamuhartaus
29.01.2020
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Alkukesällä -52 kotimme elämä oli aivan sekaisin. Äidin luusyöpä oli edennyt viimeisiin viikkoihin. Kavereilta kuulin sattumalta, että huomisin olisi oppikouluun pyrkiminen. Ajelin sinne muiden perässä, ja syksyllä alkoi elämässäni uusi vaihe. Vanhempi sisareni oli sopinut äidin kanssa, että kävisin oppikouluni Kirkonkylästä, jonne hän oli juuri muuttanut maatalon emännäksi.
Jotkut naiset surkuttelivat minua ääntäänkin muuttaen, että orpo. En tuntenut olevani tuuliajolla. Sisareni perheessä minun oli hyvä elää. Noihin vuosiin liittyi kaksi merkittävää kiinnekohtaa. Toinen oli poikien kesäleirit, joita johti seurakunnan kappalainen Lauri Lehtola. Hän oli ollut kurikkalaisten sotilaspappi rintamalla, ja miehet olivat melkein kantaneet hänet Kurikkaan papiksi.
Lehtola oli mukana leirillä koko ajan: Hän paini poikien kanssa, piti leiriolympialaiset ja kasvien tuntemuskilpailut. Hän järjesti iltanuotiot. Kaksi armeijan telttaa - Jukola ja Toukola - olivat päivällä keskenään sotatilassa, kunnes iltanuotiolla kaikki taas kuuntelivat yhdessä, kun Lauri Lehtola kertoi.
Lehtolan poikatyön jäljiltä Kurikan seurakunnassa oli vielä 80-luvulla koko joukko varttuneita miehiä poikakerhon pitäjinä, ja vuosittaisiin poikapäiviin kokoontui satamäärin poikia. Lauri Lehtola oli aikuisten silmissä usein hajamielinen. Yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että hän säilytti poikamaisuutensa aikuisiässäkin. Erään kerran hän oli taas unohtanut tulla kotivihkimiseen. Tunnin päästä soitettiin pappilaan. Sieltä vastattiin, "ettei pastori oo kotona. Se on menny Seinäjoelle sirkuksehen."
Toinen elämän valopilkku oli poikakuoro. Sen pani pystyyn kanttorimme Toivo Alanko. Hänen käsissään kuorosta muodostui puolisotilaallinen joukko. Käskyt annettiin hiljaa, mutta terävästi. Menimme esiintymään ja palasimme penkkiin jonossa, joka kääntyili suorakulmaisesti. Nousimme seiso-maan ja istuuduimme yhtaikaa. Lauloimme ilman kansiota katse kiinni johtajassa.
Ensimmäisessä esiintymisessämme lauloimme yksiäänisesti Ateenalaisten laulun. Kaikella voimalla, äänteitä korostaen annoimme tulla, että "joukom mmaine mmustuvi aina..." Sitä esitystä tuskin enää valittaisiin juhlaohjelmaan. Eräs opettajamme reagoi sanoen: "Eihän se mitään laulua ollut, huutamista se oli." Niin oli, mutta Toivo Alanko oli viisas ja antoi poikien puhaltaa ulos innokkuden ensimmäiset ilmat. Huutoa oli toinenkin laulu "Herran taistohon rohkeaan": "Voittolippumme risti on, ja Jeesus on kuninkaamme."
Nämä laulut siis huusimme lievässä etunojassa, mutta sitten alkoi harjoitus. Julistimme latinaksi, että "kaikki on turhuuksien turhuutta". Lauloimme "Ave Maris Stella" - "Tähden lempeen lailla". Toivo Alanko opetti äänet, ääntämiset ja nyanssit. Hän selitti latinan sanat.
Pidimme myös konsertteja omassa seurakunnassa ja maakunnan kirkoissa. Vaasan kirkossa rovasti tervehti seurakuntaa ja meitä: "Olemme saaneet vieraaksemme enkeleitä." Ei meillä ollut mitään enkeleitä vastaan, ja olihan meillä valkoiset kuoropaidat ja vihreät housut, mutta vintiöitä me tiesimme olevamme. Mielestämme papinkin piti pysyä asiassa.
Itse emme aina pysyneet asiassa. Voitimme Lahdessa valtakunnallisen kuorokilpailun. Kotimatkalla uho oli suuri. Menomatkalla minuun oli puhjennut sikotauti. Laulaminen oli kivuliasta, mutta siitä huolimatta paluumatkalla minunkin piti ääni vingahdellen selittää, että "Cantores Minoreksen ja Nekalan lapsikuoron nyt voittaa, vaikka sikotaudissa".
Poikaleirit ja poikakuoro sallivat toiminnan ja naurun, mutta opettivat myös, että Jumala on pyhä ja armollinen. Opimme virsiä, vastasimme papin vuorolauluun ja panimme käsiä ristiin. Liityimme uskontunnustukseen ja Isä meidän -rukoukseen. Leirimme ja kuoromme olivat poikaiässä seurakunnan antamia suuria lahjoja.
Siunatkoon sinua Kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Virsi 195: 1,4,5
Virsi alkaa sanoin “On riemu, kun saan tulla sun, Herra, temppeliis”
Alkukesällä -52 kotimme elämä oli aivan sekaisin. Äidin luusyöpä oli edennyt viimeisiin viikkoihin. Kavereilta kuulin sattumalta, että huomisin olisi oppikouluun pyrkiminen. Ajelin sinne muiden perässä, ja syksyllä alkoi elämässäni uusi vaihe. Vanhempi sisareni oli sopinut äidin kanssa, että kävisin oppikouluni Kirkonkylästä, jonne hän oli juuri muuttanut maatalon emännäksi.
Jotkut naiset surkuttelivat minua ääntäänkin muuttaen, että orpo. En tuntenut olevani tuuliajolla. Sisareni perheessä minun oli hyvä elää. Noihin vuosiin liittyi kaksi merkittävää kiinnekohtaa. Toinen oli poikien kesäleirit, joita johti seurakunnan kappalainen Lauri Lehtola. Hän oli ollut kurikkalaisten sotilaspappi rintamalla, ja miehet olivat melkein kantaneet hänet Kurikkaan papiksi.
Lehtola oli mukana leirillä koko ajan: Hän paini poikien kanssa, piti leiriolympialaiset ja kasvien tuntemuskilpailut. Hän järjesti iltanuotiot. Kaksi armeijan telttaa - Jukola ja Toukola - olivat päivällä keskenään sotatilassa, kunnes iltanuotiolla kaikki taas kuuntelivat yhdessä, kun Lauri Lehtola kertoi.
Lehtolan poikatyön jäljiltä Kurikan seurakunnassa oli vielä 80-luvulla koko joukko varttuneita miehiä poikakerhon pitäjinä, ja vuosittaisiin poikapäiviin kokoontui satamäärin poikia. Lauri Lehtola oli aikuisten silmissä usein hajamielinen. Yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että hän säilytti poikamaisuutensa aikuisiässäkin. Erään kerran hän oli taas unohtanut tulla kotivihkimiseen. Tunnin päästä soitettiin pappilaan. Sieltä vastattiin, "ettei pastori oo kotona. Se on menny Seinäjoelle sirkuksehen."
Toinen elämän valopilkku oli poikakuoro. Sen pani pystyyn kanttorimme Toivo Alanko. Hänen käsissään kuorosta muodostui puolisotilaallinen joukko. Käskyt annettiin hiljaa, mutta terävästi. Menimme esiintymään ja palasimme penkkiin jonossa, joka kääntyili suorakulmaisesti. Nousimme seiso-maan ja istuuduimme yhtaikaa. Lauloimme ilman kansiota katse kiinni johtajassa.
Ensimmäisessä esiintymisessämme lauloimme yksiäänisesti Ateenalaisten laulun. Kaikella voimalla, äänteitä korostaen annoimme tulla, että "joukom mmaine mmustuvi aina..." Sitä esitystä tuskin enää valittaisiin juhlaohjelmaan. Eräs opettajamme reagoi sanoen: "Eihän se mitään laulua ollut, huutamista se oli." Niin oli, mutta Toivo Alanko oli viisas ja antoi poikien puhaltaa ulos innokkuden ensimmäiset ilmat. Huutoa oli toinenkin laulu "Herran taistohon rohkeaan": "Voittolippumme risti on, ja Jeesus on kuninkaamme."
Nämä laulut siis huusimme lievässä etunojassa, mutta sitten alkoi harjoitus. Julistimme latinaksi, että "kaikki on turhuuksien turhuutta". Lauloimme "Ave Maris Stella" - "Tähden lempeen lailla". Toivo Alanko opetti äänet, ääntämiset ja nyanssit. Hän selitti latinan sanat.
Pidimme myös konsertteja omassa seurakunnassa ja maakunnan kirkoissa. Vaasan kirkossa rovasti tervehti seurakuntaa ja meitä: "Olemme saaneet vieraaksemme enkeleitä." Ei meillä ollut mitään enkeleitä vastaan, ja olihan meillä valkoiset kuoropaidat ja vihreät housut, mutta vintiöitä me tiesimme olevamme. Mielestämme papinkin piti pysyä asiassa.
Itse emme aina pysyneet asiassa. Voitimme Lahdessa valtakunnallisen kuorokilpailun. Kotimatkalla uho oli suuri. Menomatkalla minuun oli puhjennut sikotauti. Laulaminen oli kivuliasta, mutta siitä huolimatta paluumatkalla minunkin piti ääni vingahdellen selittää, että "Cantores Minoreksen ja Nekalan lapsikuoron nyt voittaa, vaikka sikotaudissa".
Poikaleirit ja poikakuoro sallivat toiminnan ja naurun, mutta opettivat myös, että Jumala on pyhä ja armollinen. Opimme virsiä, vastasimme papin vuorolauluun ja panimme käsiä ristiin. Liityimme uskontunnustukseen ja Isä meidän -rukoukseen. Leirimme ja kuoromme olivat poikaiässä seurakunnan antamia suuria lahjoja.
Siunatkoon sinua Kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.
Virsi 195: 1,4,5
Virsi alkaa sanoin “On riemu, kun saan tulla sun, Herra, temppeliis”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti