Katselin ympärilleni Punaisten lyhtyjen kaupungiksi muuttunutta asuinympäristöä. Tunnistan ohikiitävät ihmiset TV-sarjasta "Kauniit ja rohkeat". Vähitellen joku muisti minut kymmenen vuoden takaa. Oletko se sinä? Vai onko neiti Kaura mennyt naimisiin? Olen aina ollut minä, vaikka minulla on sivupersoonia. Sama nimi saa erehtymään henkilöstä. Mutta soittamalla selviää, kummasta on kysymys. On niin tyttömäinen olo, kun olen oppinut uuden kirjoitustaidon verkossa. Netti on roskapostivarasto. Samoin kävi kunnan liian suurelle ja mahtavalle virastotalolle, joka muuttui Velhojen varastotaloksi. Vielä heitä näkee nimeltä asioidenhoitajina ja (oman)edunvalvojina. Selkeytän ajatuksiani kirjoittamalla itselleni. Minulla on omat ajatukset ja polut kulkea. En enää tarvitse tulkkeja enkä kirjureita avukseni merkitsemään muistiin, kuka minä olin ja miksi minä tulin. Varhennettu Vanhus näyttää aina tyttöseltä Eeva Kilven silmillä katsottuna. Viisaus on jo solussa ennen ultrassa näkyvää ihmeteltävää.
Ennen syntymää enkeli sulkee suun. Se on vain syömistä ja parkumista varten. On niin paljon häkkyrä-äitejä, jotka eivät itse saaneet rakkautta eivätkä huolenpitoa. Vain kylmässä sylissä äidinmaidonvastiketta. Lapsista ei tule rakastavia äitejä. Heistä tulee tomakotsi-virtuaalileluja adoptoivia poliitikkoja. Itse en halua tulla isommaksi kuin olen. Olen kirkunut niin että kristallilasit helisevät palasiksi. Meidän miehen rooli on muuttunut eläimelliseksi haaremia hallitsevaksi tehtäväksi. Prinsessasatu alkaa, kun läpäisee lehdistön ilkeän testin. Rakkaus voittaa aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti