Hän tuli kuin raikas tuulahdus sovittuna aikana kolmen summerinsoiton jälkeen tietylle ovelle. Osasin odottaa tulijaa. Tässä välillä oli moni asia valjennut hänen elämästään, jota me ketjukirjeenkirjoittajat olimme saduttaneet totena tai taruna: Olipa kerran pikkuinen tyttö. Hänen nuoren elämänsä trauma on kaikkien luettavana. Minulle hän jättää kysyviä katseita, joihin ei ole valmiita vastauksia. Puolessa vuodessa hän kirjoitti näkyväksi tähänastisen elämänsä "Minä, adoptoitu" vertaistueksi kaikille niille, joita adoptio puhuttaa. Omat oivallukseni löytää samassa veneessä kanssani soutajat ja huopaajat on vaiennettu.
Koulutetaan kokemuksesta kertojia. Enemmän meidän jo elämän tässä vaiheessa olevien halutaan vaikenevan kahdella kielellä ylhäisessä yksinäisyydessä. Ikäänkuin meistä olisi tullut samankaltaisia tyhmiä järjenköyhiä. Jos emme suostu sairaiksi, meidät halutaan hoitaa lääkkeiden väärinkäyttäjiksi. Lääkäreillä ja hoitajilla on houkutus joutua itse koukkuun ja omaan ongelmaansa vedoten lääkäristä tulee diileri.
- Kun minäkin käytän suurta lääkeannosta, niin sinunkin pitää ottaa isompi annos.
Kohdallani on tapahtunut ihme. Kun jätin särkylääkkeet pois, yölliset kivut loppuivat. Omakohtaista selviämistä voisi jakaa vertaistueksi, kun virallinen organisaatio jatkaa järjestelmällistä suurten ikäluokkien tuhoamista. Se on ollut läsnä koko elämäni ajan. Todellinen apu tuli palautteena raiskauskriisikeskuksesta. En käyttänyt hyväkseni tarjottua apua, mutta tieto siitä avasi silmäni puolustautumaan. Jos olisin vaiti, kivet huutaisivat. Aina selviää joku kertomaan kokemuksistaan, ettei niitä kauheuksia enää koskaan tapahtuisi.
Olin äitini kanssa neuvoton. Hän melkein pakotti minut lähtemään pois, että hän pääsisi laitokseen. Kirjoitin englantilaiselle parantajapapille. En pyytänyt lisää vuosia vanhempieni elämään, vaan vuosiin mielekästä sisältöä. Sain vastauksen. Orava ilmestyi äitini makuuhuoneen ikkunasta näkyvään koivuun. Se oli kuin enkeli seurana. Minulla ei ollut enää poistumispakkoa. Yhteiskunnan taholta sopimukseni oli määräaikainen. Ei haluttu minun viipyvän "zu Hause Pflegen"-pestin luonnolliseen päättymiseen asti.
Seitsämät veljekset jakoivat jo osia ennen vanhempieni kuolemaa. Se maksoi minulle mummonmarkoissa paljon rahaa, jolla olisin voinut tehdä oikeita asioita. Rahat menivät lakimiesten taskuun, jos olin tietämättäni heihin turvautunut. Asiat oli sovittu etukäteen enemmistöpäätöksillä. Siksi selvisin elossa, että kirjoitan turvatalossa omakohtaisen kokemukseni vainottuna olemisesta:
Opintomatka kiinalaiseen helvettiin.
Se on tätä päivää. Olen sieltä tulossa. Ihmettelen vastaantulijoiden määrää. Välillä pitää heittäytyä kasvissyöjä virtahevosta krokotiilin kitaan joutuvan hukkuneen seepran raadonsyöjäksi. Toisinaan olen trumpettikurkien pelastajien matkassa tähyilemässä palaavatko muuttomatkalle autetut upeat linnut synnyinseudulleen. Luonto on paratiisi. Olen osa sitä enkä ole syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta. Loppuunpalaneet ovat ahmineet politiikassa nuppinsa turvoksiin eivätkä selviä siitä ilman sairauslomaa exhaustio-diagnoosilla.
Suurelle joukolle syrjäytyminen on poliittista tahtoa, josta kannan arvonimeä Varhennettu Vanhus, oranssi tähti otsassa ja 210741-tatuointitunniste käsivarressa. Maailmanloppu on tullut, kun viimeinen orava on kuollut ja äitini ilmestyy neuvoineen mummonoravana. Katson viimeisen sinisen, jonka Marj Vuoreinen halusi nähdä pahan paikan tullen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti