Värimaailmassa on joidenkin värien näkeminen harvinaista. Bedestan lähteellä se oli merkki uudesta tehtävästä vastata esitettyyn tilannearvioon myöntävästi: Minä tulen. Sininen väri ympäröi joka puolelta ja ylhäältä ropisi kultarahoja. Oli kömmittävä ylös rahakasasta, muuten olisi happi loppunut. Toinen sinisen kukkiminen tapahtui Sibeliuksen 6. sinfonian soidessa. Koko mäntymetsä oli puhjennut kukkaan. Isän kasvukaveri oli juuri haudattu. Olin vienyt vanhempani hänen kukkamereen peittyvälle haudalleen. Kuulin heidän keskustelua näkemästään. Arvelivat omaa muistamista samassa tilanteessa. Lupasin heille jotakin hautaamiseen liittyvää. Mutta en suostunut kuoleman jälkeen isän sotaan osallistumisen merkiksi veteraanien rahastukseen. En hanki isäni hautakiveen veteraanimerkkiä. Sillä ei ole mitään arvoa, kun eläessä ei muistettu muuten kuin isännättömän talon renkipoikana ja syntyperänsä mukaan punaisena.
Mieleen palaa koulussa kuulemani määritelmä politiikasta. Olen sen kokenut kantapään kautta valtion ja kunnan harjoittamana sosiaalipolitiikkana. Siitä sain sosiaalijohtajan vastauksen omaishoidon keskustelutilaisuudessa. Se ei ole politiikkaa, ei edes kunnallispolitiikkaa. Toivoisin edes plastikkakirurgin iloisempaa ilmettä, kun puolustelee 300 miljoonan säästöä valtiolle omaishoitajien työn korvaamatta jättämisestä. Simultaanitulkin välityksellä voin kuulla tyytyväisyyden ja ilon kannattavasta kultaisesta kädenpuristuksesta, johon Nokia suostui lopettaessaan tehtaan Bochumissa. Meillä kultaiset kädenpuristukset kohdistuvat yksilötasolle. Eihän valtio voi omistajana sellaista vaatia, kun markkinavoimat hyötyvät. Meitä odottaa kielisukulaisten kohtalo kirurgin veitsen vilahdellessa kauneusleikkausjonoissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti