Nämä vuodet toistuvat elämässäni silloin, kun jotakin mieleen painuvaa on tapahtumassa. Kunnanlääkärin ensimmäinen rouva oli ottanut ja lähtenyt, kun sai tietää lääkärin uuden naistulokkaan olevan raskaana. Vei lapset mukanaan. Lääkäri oli lähtenyt lomamatkalle tarjoilijan kanssa etelään. Lääkäri ennaltaehkäisi, ettei perästä kuuluisi. Mutta nainen halusi kuuluvan lyömällä laimin lääkärinmääräyksen tai sitten vain halusi lapselleen lääkäri-isän. Näin tapahtui, hellanvahti luovutti roolinsa vanhanaikaisella tai hyvin modernilla tavalla paikkansa hankkineelle uudelle naiselle. Kantoiko hän koskaan itse rouvana lääkärin nimeä, en tiedä. Jokin mätti suhteessa. Vuosien kuluttua nainen jätti lääkärin. Lautala oli ilman aitan polulla astelevaa ehtoista emäntää. Lääkäri varttui miehenikään. Paloi ratista. Kävi sovittamassa juopumuksensa ja oli vapaa mies jatkamaan puolijumalana lääkärintointansa. Ulvoi ääneen naisentarvettaan, jota hänellä vielä kestäisi todennäköisesti 25 vuotta. Tähän puutteeseen löytyi työhön tullut puolta nuorempi uskovainen neiti sairaanhoitaja. Lääkäri kävi rippikoulun. Kulki Raamattu kainalossa vastaanotolla. Muutos miehessä oli kaikin tavoin silmiinpistävä. Mutta kirkkohäissä oli morsian jo raskaana. Silloin satoi kuin vanhan kansan mukaan jäppisen naimavuonna. Kirkkoon kuulumatonta Erkkiä vietiin hautaan. Isäni muiden saattajien joukossa odotteli kirkoneteisessä sateen lakkaamista. Oli kevätsunnuntai. Lunta ja rakeita tuli taivaan täydeltä. Wiljamin auto suistui sohjossa ojaan. Lääkäriä vihittiin samana sunnuntaina. Oli helluntai, kevään suuri juhla.
14.4.2008 lähtö Helsingin Kaupungintalolle Saksalais-Suomalaisen Kauppakamarin 30-vuotisjuhlaan. Sataa vettä, muuttuu räntäsateeksi. Kuinka kampaus kestää rankkasateen. Kokoontaitettu sateensuoja oli kangistunut. Turvaudun huppuun ja eikun menoksi Z-junalla Helsinkiin. Sade lakkasi perillä. Kadun varsilla hehkuivat keltanarsissit. Sitten olikin yhtä juhlaa.
Juhlapuheista sain nauttia simultaanitulkin välityksellä. Yhteistyötä maittemme välillä on ollut kauan. Minun seurakuntanikin juhlii 150-vuotista taivaltaan tänä vuonna. On perinteitä, joita noudattaa. Kokemukseni mukaan Suomi on ainaisen nuorennusleikkauksen varassa. Meille varhennetuille vanhuksille on varattu yhteen suuntaa johtava sivuraide kuin junille Treblinkan krematorioon. Voisi sitä nuoruuden ihannointia vähän hillitä ja mennä ikäjärjestyksessä, ettei tarvitsisi sanoa ennen aikojaan "aika aikaa kutakin" kuin pässinpäätä leikattessa. Minulla on monta syytä juhlaan tänä vuonna. Tulomatkalla paistoi aurinko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti