Koivukuja kuuluu menneisyyteen. Tein tilaa Lähimmäisen kammarille. Seurakuntatalon vahtimestarin asunto jäi tyhjäksi. Minun vuokra-asunto meni myyntiin. Kirkkoneuvosto hyväksyi minut vuokralaisekseen kirkonkammariin. Testasi maksukykyni korottamalla vuokraa. Maksoin, mitä pyydettiin. Siirsin tavaroita potkurilla entisestä uuteen. Ikkunoilla odotteli 1930-luvulta polveutuvia kissoja lukematon määrä. Palasin vielä vanhaan asuntoon, nukuin vuokra-ajan loppuun patjalla patterin vieressä keittiön lattialla. Minut pelästytti uudessa osoitteessa pimeälle ikkunalle hypännyt kissa täydessä pituudessa silmät kiiluen. En päästänyt sisälle, eiväthän ne minun kissoja olleet. Samoin olin närästynyt matkasaarnaajalle, joka parkeerasi autonsa minun oven eteen. Ripusteli pyyhkeensä kuivumaan ilmastointiputken päähän oveni viereen. Itse yöpyi toimiston sohvalla. Maksoin sähkölämmityksestä, joka meni harakoille.
Olihan se tavaroilleni varastona, itse kävin vain nukkumassa yöllä. Päivällä otin torkut sohvalla kauppakassit vierellä. Näin voi unenpuute johtaa uupumukseen. Perinteet olivat murentuneet vanhusten kotona asumisessa. Nuoriso siirtyi viihde- ja vapaa-aikaan. Sitä ei voinut elää omissa ympyröissään, vaan kaikkien piti uusia hullutuksia olla todistamassa. Ikkunaan heijastui enkelparvi, takana kotikirkko ja koivunlehtipankki. Se jääköön huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti