Ainoa tasainen kohta pyörätuolille oli räystästipun alla. Siihen voin isäni auttaa sisältä taluttamalla tai ovenpielistä tukea ottaen. Muistan kerran, kun noudin hänet pyörätuolilla vuodeosastolta. Olin tasoittanut raput irtokepeillä liukuportaiksi, että päästään edes ulko-ovelle asti. Kyllä hätä keinot keksii. Nuoret naapurit ajoivat yötä päivää p-rallia meidän rappukiviä raapien. Se oli heidän halpa huvinsa. Pyysin keskenkasvuisia poikia poistumaan iltamyöhällä moporevittelystä sorakasasta rapun edessä. Rintama järjestyi alta aikayksikön. Naapurinpoika alahuuli väpättäen huusi ja haistetteli:
- Kun olen täyttänyt 15 vuotta, sitten minä ajan eikä akat voi sitä estää. Vanhemmat puolustivat jälkeläisiään ja ylpeinä yllyttivät minulle olemaan ilkeitä kaikin tavoin, mitä vain lapsellisuuksissaan keksivät antaen itse esimerkin.
Kohta nämä nuoret olivat työharjoittelussa kaupassa tai insinöörinä palannut juurilleen metsänhoitoyhdistykseen. Kiersin kaukaa heidän harjoittelupaikkansa. En ollut heidän palvelujaan vailla ja annoin palautteen heidän työpaikkoihinsa. En ilkeyttäni vaan ojentaakseni niin vanhempia yleisön palvelijoina kuin heidän oppipoikiaan. Opissa ovat variksenpojat tuulessa, vaikka heidän emonsa olisivat paskaharakoita opettaessaan poikiaan lentämään valmiissa maailmassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti