Täl puol jokkee on Juojärvi katsonpa pohjoiseen tai etelään. Tois puol jokkee on Tonava. Juojärven alkuasukaskalastajat kävivät kokemassa verkkojaan viimeisiä kertoja kahdestaan 50-vuotisen avioliittonsa aikana. Soutaja katseli lokkien lentelyä makupalojen odotusta. Aavistaen oman lähtönsä ennen perämiestä hän esitti kysymyksen: - Kun olen poissa, lentelen lokkina veneesi ympärillä. Heitätkö minulle kalan?
Se tuli yllätyksenä, eiväthän he olleet varautuneet päivään, jolloin kuolema heidät erottaa. Mentiin kotiin vähin äänin. Kalat päästeltiin verkoista, puhkaistiin ja kohta äitini oli leipomassa kalakukkoja. Isän tehtävänä oli puiden hakeminen ja uunin lämmittäminen kaikkine aputöineen.
Itse kesäisin sain taittaa uuninluutimavastan lepänoksista. Viedä sen äidille hyväksyttäväksi. Äiti sitoi lehvät uudelleen ja kiinnitti pitkään uuninluutimavastanvarteen. Kun uuninarina oli puhdas hiilistä ja tuhkasta sain kantaa nuokahtaneen, savuavan vastan ulos ja katsoa, ettei siitä syty tulipaloa. Juhannuksen aattona kysyn kuulumisia kotoa. Uuni oli täynnä kalakukkoja. Ketä varten niin paljon? Jos joku sattuisi käymään. Kiireiset kävijät malttoivat aina hakea kukkonsa sen enempää seurustelematta. Joku odotti jossakin ja joku odotti pitkinä päivinä soittoa.
- Täällä se Arviitti yksin istuu, oli kävijän tervehdys sunnuntaisin, kun istuin isän kanssa kahdestaan kirkonkylän osakkeessa.
- Niin istuu, kukaan ei tule käymään. Kaikilla on kiire mökilleen, vaikersi isäni kaipauslauluaan.
Otin illalla tämän puheeksi:
- Menee pohja pois minun olemiselta isän seurana, jos hän aina istuu yksin, vaikka olemme kaksin.
Minä olin lähellä, minua ei tarvinnut kaivata. Kaukana oleviin kaipaus oli loppumatonta ikävää. Vanhempien kuoltua haudalle tuodut ruusut kertoivat äänettömistä kävijöistä. Sai muistaa selittelemättä kiireitään, menemisiään ja tulemisiaan. Vainajat eivät vaadi käyntiä eivätkä valita. Kaipaus onkin siirtynyt kävijän loppumattomaksi omantunnonkolkutukseksi kuin tinnitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti