Kukaan ei toivottanut tervetulleeksi synnyinseudulleni uuteen vaiheeseen. Vanhempani tarvitsivat apua kotona asumiseensa. Kuolinpäivänsä aamuna äiti kertasi lastensa nimiä, ehkä isäkin tuli mainituksi. Tästä kertoivat saman huoneen asukkaat ihmetellen. Se oli pienen äidin suuri teko siunata lähtiessään maailmaan saattamansa kahdeksan lasta, jotka kaikki olimme saattelemassa äitiä viimeiselle matkalle. Olimme vielä tallella isän 90-vuotiskuvassa. Näin äitini kuihtumisen. Rasva hävisi ihon alta. Ei ole kuvaa rasvaraiteista ruskeiden vatsalihasten päällä. Muistikuvana vielä vihreän lehden lehtiruodissa ja naisenkaaressa. Vauvoja kannettaan kopassa ja samoin olisin voinut ottaa äidin mukaan, mutta pyörätuoli oli vaivattomampi.
Jos äiti ei ollut puhetuulella, hymisin omia ajatuksia hyräilemällä. Äiti sanoi vaativasti:
- Älä laula. En ollut huomannut tekeväni sitä tietoisen kuuluvasti. Sisälläni soi. Miksi en saa laulaa?
- Luulevat, että minä laulan, oli äitini vastaus. Oliko se kahden maan kansalaisten päiväkävely. Sibeliuksen kuudennen sinfonian kuuleminen radiosta sai metsän kukkimaan. Hannu Väisänen heiluu harjan kanssa ulkoterassilla. Minun on aika tiskata astioita ja luudalla lakaista lattioita ja tiedostaa se, mitä olen tekemässä.
Uutta kotia katsastettiin aamulla aikaisin. Olin kuin Jorma Uotinen poplarissa avaamassa ovea tarkastajille. Uotinen esitti harjan kanssa tangoa. Pattereiden lämmönsäätöä testattiin talvipakkasella. Ulkona mittari näytti -28 astetta. Lämmöt poikki viikkokausiksi. Silloin pohojolaisittain tuli toteen näytetyksi, "mitä köyhät pukoo päällensä". Vielä sähkökatkos siihen lisäksi, oltiin nokisia kuin kaatopaikkakansa kynttiläillallisilla. Jäljet pelottavat, onhan rakennuttaja ollut tutkinnan kohteena. Ei siksi, mitä ihmisillä testattiin, vaan kuinka rakennusliike joutui konkurssiin. Joku rikastui silläkin kuprulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti