Iloinen seurue herättää huomiota äänekkäällä keskustelulla työvuorobussissa. Hekin olivat matkalla yhdessä viihteelle, jota työnteko ei häiritsisi. Kolme miestä ja kaksi naista, joista toinen jäi mieleen ikänsä puolesta. Oli selvästi vanhempi kuin muu porukka. Asuna vaaleansininen jakkupuku, ruskea taipuisa tukka paplarikiharoilla. Meikki ei peittänyt elämäntavan tuomia ryppyjä iholla. Ääni kähisi tupakasta, mutta se ei estänyt pitämästä hauskaa. Poistuin bussista aseman pysäkillä jatkaakseni junalla työmatkaa. Tulin illalla kotiin kymmeneksi, enkä muista ajatelleeni hauskaa seuruetta. Seuraavana aamuna taas työhön samaa reittiä. Asemanpysäkillä kohtasin naisen uudelleen. Nojasi seinään ja itki.
Terapia on tehnyt tehtävänsä. Olen kirjoittanut kymmenen vuotta itselleni ja nyt takki on tyhjä. Tuloksena tunnistan terapeuttisia ihmisiä, vaikka en heitä koskaan ole tavannut. Tullakseni ihmiseksi itkun, naurun tarvitsen ja ollakseni ihminen itselleni ja ihmiselle. Muutos on tapahtunut, mutta en ota vastaan minulle tarjottua taivaspaikkaa, jonka uskoon hurahtanut sisar on luvannut. Sillä ei ole mitään tekoa mitata minun ratkaisujani hänen vielä parempiin valintoihinsa. En ole halunnut edes kirjoittaa hänelle ja saada paluupostissa pitkää kirjettä siitä, mitä hän on tehnyt, missä käynyt ja kuinka hyvin pyyhkii.
Äidin viimeisenä kesänä luin hänen onnittelukirjeensä Meksikon liikenneolojen sekavuudesta. Nyt on toiset maailmaa heiluttavat ongelmat, mutta niistä hänen ei tarvitse äidille kertoa. Hän oli mustasukkainen äidilleni isästäni (enosta), lapsista, Vihtaniemen mummonmökistä ja kaikesta katkera. Vähätteli äidin pieniä onnen hetkiä. Hänen onnensa oli aina suurempi. Vanhoilla päivillään isänikin tuli toisiin aatoksiin sisarensa tyttärestä. Vanhempieni hautajaiset olivat viimeinen mittari. Pitäisi saada Maxillekin (kissa) hoitaja. Ne naiset elivät kuin faaraon hovissa. Kirje luettavaksi hautajaisissa kuitenkin tuli. "Tulkoon itse lukemaan" ja se jäi tallennettavaksi muistoa kunnioittavien joukkoon.
Kehoitettuna hakemaan keskusteluapua en ole tuntenut sellaista tarvitsevani. Perheterapeutille olin pitkästyttävä avunhakija. Hän haukotteli makeasti ennen istunnon alkua. Käytiin sovittelussa ja sovittelija tuli asiakkaakseni kysyen, muistanko hänen sovittelunsa. Muistin, mutta sitäkään sovittelijaa en olisi halunnut kohdata uudelleen muistutettuna. Terapeutit ovat tehneet hallaa, siksi heidän terapoimistaan pitää valvoa.
Minulla on ihan omat terapeutit, joiden seuraan olen hakeutunut omasta vapaasta tahdosta. Englantilainen parantaja pappi, Susan ja Dick ruuhkavuosilta. Viimeiset radion ja teeveen välityksellä. Vihonviimeiset verkossa kirjoittamisen kautta. Itselleni kirjoittaminen loppuu ja saa uuden suunnan, kun tiedän, mikä erottaa minut kotikissasta. Se on varmaankin joku sisäpiirin juttu. Otan siitä selvää palaamalla vanhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti