Pienten historiaa katson oman elämän tarinana. 5-kymppiseksi elin sitä vahvasti kirkon oppien mukaan. Saarnoista muistan paatoksen "synnissä siinnyt, syntisestä sukukunnasta". Syyllisyytä en ole koskaan tuntenut syntymästäni. Isäni vaikersi hankkineensa lapset himoittuaan äitiä. Rakkautta, uskollisuutta ja pitkämielisyyttä riitti 57 vuotta. Ohimennen hän mainitsi kuulteni, ettei kaikki siihen pysty. Tarkoitti minun avioeroani. Äiti olisi halunnut mennä laitokseen isän valvovan silmän alta. Lupasin hankkia rullallisen paperia, että saisi vahvistaa tahtonsa allekirjoituksella, joka venyi ja venyi halvaantuneella kädellä veivatessa. Lahjakirjaan riitti puumerkki. Tarjosin äidilleni apua hakea asumuseron kautta avioeroa. Emme päässeet niin pitkälle. Äiti lakkasi painostamasta minua lähtemään pois. Hän vapautui isän luopumisenpelosta. "Itsepähän tietää." Isä teki surutyötä monta vuotta äidin eläessä. Hän oli valmis luovuttamaan. Minusta tuli äidin jatke, suvun kahvinkeittäjä ja kuitenkin isä nähtiin kotona yksin, vaikka minä olin hänen kanssaan.Olimme mummolassa kesälomalla. Tytöt olivat 10-kesäisiä. Auringon palvonta nurmikolla oli heistä hauskaa. Siihen mummo sanoi muistaen omaa lapsuuttaan. Hänellä ei ollut lapsuutta ollutkaan, vaan aina piti olla tekemässä jotakin. Enojen ja setien perheissä sairaustapauksissa piti ottaa vastuu siitä, mitä perhe söisi. Hiski kehaisi seitsenvuotiaalle: Kyllä se tyttö osaa, kun äiti leipoi leipää omin nokkineen. Sedän luota hän joutui pakenemaan, kun vaimo teki kuolemaa ja juovuksissa setä otti arkkua varten mittoja. Äitini muisti sen matkan Juojärven yli jäätä pitkin ilman päällysvaatteita. Matkaa ainakin 15 km aukeata jääkenttää. Olen kiitollinen, että sain pitää äidin 50 vuotta. Kukaan meistä ei jäänyt mitoiltaan alamittaiseksi, henkistä tunne-elämän vajavaisuutta vain äiti ymmärsi. Senkin, miksi sisarukset minua vihasivat alusta lähtien. Kävin koulua ja heidän mielestä se oli ennakkoperintö, joka pitäisi ottaa huomioon lopullisessa perinnönjaossa. Aika oli muuttunut, mutta sisarukset toteuttivat halkomistoimituksineen perinnönjaon ajattelemallaan tavalla vävyjen avustamana.
Omista lapsista saan ilonaiheita päivittäin. Tänäänkin Britta kyseli kuningatarhillon valmistusohjetta ruotsalaisista metsämansikoista ja mustikoista. Keitin sen viime kesänä hillosokerilla. Ensimmäisen tunnin jälkeen autokoulussa opettaja oli levitellyt silmiään hienosta jarrutuksesta. Britta sanoi tunteneensa itsensä akanketaleeksi, joka oli käyttänyt jalkaa vain ompelemiseen koneella. Kaikki kokemus on filmillä tallessa ja opitun voi ottaa käyttöön tarvittaessa. Kaukomammalla on kesäohjelma seurata edistymistä autokoulussa.
Me -lehden kolumnissa Tommy Tabermann kirjoittaa leikkivästä lapsesta. Tiedän tarkalleen hengitysharjoitussessiossa kokemani uudelleen syntymisen. Tai se oli vain elävä muisto syntymästäni 69 vuotta sitten heinäkuussa. Paikka suuri synnytysamme täynnä 37 asteista vettä, kasvot veden alla snorkkeli suussa. Nokkanäpytintä en käyttänyt. Synnytys kesti tunnin enkä olisi halunnut tulla veden alta pois. Avustajana ammeessa oli Saimi. Mikä yhteensattumien summa olikaan nuo hengitysharjoitukset Frantsilassa, josta kiiri tieto ruohon käyttämisestä. Se, jos mikä, on terapiaa. "Kyynikko ei suostu iloitsemaan elämästä." Ja siitä olen Tommyn kanssa samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti