Syökö pula tiet vai tienpitäjät rahat. Sille tielle lähti Tuusniemen kunta 1986. Vihtaniemen yksityistie on perustettu tiettömän taipaleen taakse siellä kauan ympäri vuoden asuneiden toimesta. Kunta ei nähnyt tientarvetta omalle puolelleen niemen kärkeen, olihan se samaa mannerta kuin Vihtaniemi. Kunnalla oli suurempi huoli saarissa olevista puista. Ennen tietä oltiin saaressa. Aina lähdettiin vesiteitse kauppaan, kouluun, kirkkoon ja kirkonkylään.
Oli rospuutto syksyin keväin, jolloin oltiin motissa niemellä tai mantereella viikkoja toisten nurkissa, kun kotiin ei päässyt. Kun jäät vahvistui vapaa oli umpihanki. Ei oltu tien vankeja. Mummola oli paikallaan Vihtaniemessä ja on edelleen Mummonmökkinä tyhjillään. Kunta katsoo kantiltaan, ettei torpasta pinviljelytilaksi muodostunut lapsuuskoti enää olisikaan tarpeellinen meidän suvulle. Uimarantaan suunnitellaan muuta käyttöä viihde- ja vapaa-aikaan. Sen toteuttaisi jakajan käsi, jolla on maaoikeuden tuki takana. Siitä huutaa suureen ääneen kunnan velho, joka haluaisi hulppean rannan itselleen.
Ei Luoja kiellä suuria ajattelemasta. Omistajana voin kuitenkin vähän hidastaa ryöstöä haisevalla vastalauseella. Perkeleiksi minä heidät tunnistan. Kiusaajan ääniksi, jotka perkeleinä puissa soivat. Minulle kuuluu myös taistella viimeiseen siniseen. Niin savolaisen laulussa lauletaan. Kun Savon joukot tappeli, niin joka kynsi kylmeni. Minä tunnen olevani viimeinen saavutetun edun puolustaja.
Kaivaudun poteroon, onhan elämä juoksuhaudoissa toistuva ajanvietetapa. Kun kunnan virkamies ei voinut ottaa ilman vastaansanomista itselleen, hän tekeytyy Räikkö Räähkäksi ja myy rantansa kunnan uusrikkaille mökkiläisille. Kaukaisimmat on haalittu rahoitusyhtiöiden kautta Moskovasta asti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti