Kaukaiselle rakastetulle ja tulehtuneille ihmissuhteille

Herään kellokuusi radiopsykiatrin ääneen. Hän sanoo: Kukaan ei ole niin imbesilli, narsistisesti kutistunut kuin hänestä kirjoitetaan. Liekö radiopsykiatri avannut radionkin. En kuule aamu-uutisia, hyvä niin. Juhani puhuu aamuhartaudessa. On pieni poika. Kuulen hänen äänensä ulkoa, kun hän kulkee ympäriinsä. Liekö ollut kodinsiunaamisesta kyse. Minua odotetaan tuomaan maitoa aamukahviin. On kuljettava tiiviiksi tampatun lumikentän halki. Viimeisen esteen voitan koivukarahkan iskuilla. Lopulta kiinnipitäjä jää makamaan maahan niin kaukana, että en edes tunnista matkan päästä, mikä se vastarannankiiski oli. 
Nyt olen täysin hereillä. Istun sängynlaidalla ajatuksissani. Minä selviän tästä. Kaikki on niin hyvin kuin näissä olosuhteissa voi olla. Oli hyvin 20 vuotta sitten ja sitä ennen 20 vuotta sitten. Kuinka vanhempani olivat selvinneet siihen ikään tiettömän taipaleen takana lumen ja pimeyden keskellä. Mukavuuksiin ei ollut varaa, olihan pidettävä huoli ruuasta ja lämpimästä. Haaveena päästä kirkonkylään lähemmäksi palveluja. 

Kävin kerran pesemässä pyykkiä niinä vuosina. Oli turhan pitkä auttamismatka. Aamulla lähdin ja illalla olin perillä. Huomenna aloittaisin aikaisin saunalla pyykinpesemisen. Avannosta vettä pataan pesua varten ja huuhtelu avannolla. Talonväki oli koko päivän poissa ehkä käymässä lääkärissä. Ilta pimenee, ripustan vaatteita kuivumaan ullakolle. Ulkoa kuuluu kolinaa. Sieltä kampeaa metsäherra puunosto mielessään. Jää odottamaan talonväkeä pimeään tupaan. Pakkanen on kiristynyt, huomenna palaan kotiin. 
Kirkonkylään siirtyminen oli pieni helpotus sairaille vanhemmilleni. Oli sähkö, lämmitys, juokseva vesi, sauna, jääkaappi ja pesukone. Tuli vuodet, ettei äiti enää jaksanut laittaa ruokaa perheelleen. Kunnan palvelut ohjattiin sinne, missä niitä osattiin eniten vaatia. Vanhempieni luona ainoat kävijät olivat hautaustoimistosta. He väijyivät kuin korppikotkat tulevaa haaskaa. Tähän hätään tulin minä. Tutustuin kaksi kuukautta tilanteeseen, tili miinuksella 20 000 mk. Palaan työhön ajatellen. En koskaan ole siellä takaisin. 

Äiti on kuollut, isä istuu sohvalla. Ulkona on koiranilma. Rauhoittelen isää. Meillä on kaikki hyvin. Kukaan sukulainenkaan ei ole yksin hätää kärsimässä. Tähän tunnetilaan havahdun kuultuani radiopsykiatrini äänen. Minullakaan ei ole mitään hätää jättäää päivän askareita tekemättä. Keitän aamukahvit, petaan sängyn. Sen tekivät vanhempanikin viimeiseen kotonaoloaamuun asti. Meillä ei oltu vuodepotilaita, vaikka sairaita oltiinkin. Käytössäni olevat kodinkoneet ovat vanhoja. Tietokone on viimeisin vista, kaiken pahan alku ja juuri. Se on oltava, enhän muuten enää olisi olemassakaan. Turvatalo on netissä. Verkkokirjoittajan talon Munkkiklubilla vielä kirjoitan sähköisesti. Sitäkin pitää vähentää, vie liian paljon aikaa ja rahaa. Lääninhallitusta saan kiittää, että olen verkkokirjoitustaitoinen. Vuoden alusta lääninhallituksia ei enää ole, kun läänitkin poistuvat. Mitenkä meidän sitten käy? Muuta sieltä käsin saatua hyvää en osaa nimetä kuin diplomin seinälläni osallistumisesta "Vertaisohjaajakoulutukseen". 

Savolaisten ympäriltä rajat häviävät. Meitä on kaikkialla, kuuluuhan savolaiset vammaisjärjestönä potilasjärjestöjen liittoon. Meidän sulautumista ympäristöön tai eristämistä kaiken ulkopuolelle kuitenkin surraan. Kun Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni, silloin kurja Karjalamme Suomen surut soitteli. Länsirintamalla ei mitään uutta, kun on tehty päätös. Enää ei julkaista sikapandemiaaan kuolleita. Jospa tämä uutispimennys koskisi myös luonnonkatastroofeissa, autopommeissa ja rauhanturvaamisessa kuolleitten luettelemista aamukuudelta. Samaan uutispimennykseen jätän yrityskuolemat ja työttömiksi joutuvat ihmiset. Ainoa mikä antaa potkua päivään on tuttu aamuhartausääni ja verkkolehti. Minulla ei ole mitään hätää eikä läheisillä, joiden elämää voin tänään vähän helpottaa bisnesenkelinä tekemilläni ratkaisuilla. Siitä minä joudun vastaamaan kuin Quantanamon vankileirillä suunnittelijoilta kiduttamalla otetut tunnustukset syyskuun 11. päivän WTC-tornien sortumiseen. Värvätyt toteuttajat kuolivat itsemurhaiskussa. Minä olen tämän tilanteen suunnittelija, sillä olen elossa. Minulla on ollut kolmen presidentin siunaus tänä omaishoitoaikana maan hallitusten ja eduskuntien laillistamassa järjestyksessä. Elä tässä sitten herran kurissa/pelossa ja nuhteessa.