Maamo Runontekijä laulaa rakkaudesta

Kun Maamo Runontekijä oli tullut vanhaksi,
jättivät hänen nuoruutensa laulut hänet
kuin linnut lahon puun.
Vaieten hän eli kansansa keskuudessa kuolemaa odottaen,
ja hänen päivänsä olivat tyynet kuin Pienimmän Joen juoksu.

Kun hän oli täyttänyt yhdeksänkymmentä vuotta,
tuli nuorin pojantytär hänen luokseen
kasvoillaan kaikki riemu ja kaikki tuska,
koska hän rakasti ensimmäistä kertaa.

Salaten kasvojensa paisteen hän upotti jalkansa
Pienimmän Joen veteen
ja puhui vanhukselle näin:
Paljon sinä Maamoni lauloit kukista ja metsien eläimistä,
maan murheesta ja suurista virroista: mistä ne tulevat
ja minne ne menevät.
Lauloit myös kansamme kärsimyksistä ja taisteluista
yövaiheen aikana ja aamukauden alkaessa,
paljon hyvästä ja pahasta, mikä ihmisten kesken tapahtuu,
ja miten kaikki on ymmärrettävä.
Mutta vähän Maamoni lauloit rakkaudesta.
Tokko koskaan todella rakastitkaan?

Pienimmän Joen vesi hyväili Nuoren jalkoja
ja Vanha vastasi hänelle näin.
Kun näin pääskysen lentävän ja koivunlehtien varisevan,
puiden varjot pitenivät ja tuuli tuli kaukaa,
syntyivät lauluni kauneudesta.

Ihmisten teot olivat kuin samea virta.
Mutta murhaajan vihaan on alkulähde
ja kaiken-kipuun sana, joka sen kirvoittaa.
Minä näin vuorten siirtyvän ihmisten uskosta
ja kuinka väkevät virrat muuttivat suuntaa.
Tämä on lauluni tiedosta.

Mutta mikä minä olin laulamaan ihmisen rakkaudesta.
Omani oli minun yksin, enkä sitäkään ymmärtänyt.
Tajuamatonta en tietänyt,
ehdoton ei vastannut kysymyksiini,
enkä yksinäisyyttäni jakanut kenenkään kanssa.

Mene. Nuorin Pojantytär. Rakasta. (Elvi Sinervo)