Osallistuin sururyhmään isän kanssa äidin kuoleman jälkeen. Luin monta kirjaa kuoleman vierailusta. Olisi pitänyt lukea jo yhdessä äidin eläessä. Sillä tavalla valmistautua tulevaan. Äiti siunasi lapsensa ja isän luetellen heidät nimeltä monta kertaa potilashuoneessa. Siitä alkoi hänen viimeinen päivänsä. Minua ei oltu siunattu omaishoitajan tehtävään. Olin kiitollinen äidin siunauksesta. Kuolema on tabu, siitä ei kärsi puhua. Viedään sairaalaan kuolemaan, pois silmistä. Poisko sydämestä, onko se niin helppoa. Joillekin on, kun haluaa hautaustoimiston hoitavan asian alusta loppuun. Isälläni oli etiketti hallussa kaikissa tilanteissa. Suvun jäsenet hyvästeltiin arkkua suljettaessa. Itseään varten pitäisi jokaisen kokea omasta tahdosta tämä tilanne. Virtuaalitodellisuutta tuijotamme kuivin silmin digi-digissä. Siellä mässäillään tilanteen tunnelmilla, mutta se ei ole sama kuin nähdessään läheisensä arkussa. Unohtuiko ilopilleri, kun tietämättä toisen tuskaa, heittää herjaa keveästi. Jokainen vuorollaan vakavoituu, vaikka jättää tämän elämän katumatta, että on elänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti