Päätän kirkkovuoteni ajatuksella, että kaikkea kaunista maailmassa ei vielä ole pystytty hävittämään yrityksistä huolimattaa. Nämä yritykset ovat vastalause sille, että kaikki hyvä pitäisi olla vain harvojen käytössä. Sotahan siitä seuraa. Olen löytänyt Asterixin ja Opelixin retket ajankulukseni. Kotoisen kuvatuimman rakennuksen lisärakennuksen peruskiveen muuratut säkeet Hymyilevästä Apollosta ovat totisinta totta omakohtaisena elämänä. Täytetäänkö kadun toisella puolella suurella uholla aikaansaatu syvä kuoppa ja laaja kaivanto rahalla rahantoivossa vai rakkaudella luovaanhulluuteen. Vammainen pianisti on siitä todistus, että köyhyys ei ole rahanpuutetta vaan järjenköyhyyttä, kuinka rahaa käytetään.
Se talo, min portilla kilpi on:
"Tässä talossa tehdään työtä."
Se talo on pyhä ja pelvoton
ja pelkää se ei yötä.
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan,
kun vaan se työtä on oikeaa
ja kun sitä palkan et tähden tee!
Työ riemulla palkitsee.
Se raatajan riemulla palkitsee
ja tekijän terveydellä,
työ himoja huonoja hillitsee
niin puhtaalla sydämellä.
Oi, rauhaa päätetyn päivätyön!
Hyvät enkelit suojaavat työmiehen yön
ja nuorena, vankkana nousevi hän
taas uutehen päivähän.
Meillä on kaksi vuodenaikaa. Kevät alkaa joulusta, syksy juhannuksesta. Nyt olemme adventtiajassa ja omat mietteet ovat syksyn kesässä.
Oi, katsokaa, miten lainehet
niin kauniisti rantoja kaulaa!
Oi, kuunnelkaa, miten lintuset
niin kauniisti lehdossa laulaa!
Oi, ootteko nähneet illan kuun
ja kuullehet kuisketta metsän puun,
min ylitse valkeat hattarat
suvitaivaalla vaeltavat.
Tai ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.
Ja ootteko mennehet milloinkaan
te aamulla järven rantaan,
kun aurinko noussut on aalloistaan
ja paistanut valkosantaan?
Vesi välkkyykö tyynenä heijastuin,
sumun keskeltä nousiko seijastuin
sadun saaret, niemet ne terheniset? -
Sitä utua unhota et.
Oi, ootteko silloin te tunteneet
maan luonnossa maailman Luojan?
Oi, ootteko silloin te löytäneet
yön aaveilta armahan suojan?
Ja ootteko silloin te itkeneet
ja hyviä olleet ja hymyilleet,
oi, ootteko silloin te lempinehet? -
Sitä lempeä unhota et.
Oi, ootteko silloin te lempineet
sitä tyttöä tummatukkaa
ja ootteko silloin te rakastaneet
joka puuta ja joka kukkaa?
Ja oliko veli joka ihminen?
Ilo loistiko silmistä jokaisen?
Ja oliko kaikilla kasvoillaan:
Niin kaunis, kaunis on maa.
Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhottaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtoisi onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.
Ja yhden ma varmaan tiedän sen,
kun löydy ei tietä mistään:
On työtä tehtävä jokaisen.
Puu tutaan hedelmistään.
Se usko, ken sitä ei opeta,
sitä uskoa täällä ei tarvita,
se on uskoa usmien, haamujen,
ei uskoa ihmisten.
On monta uskoa päällä maan
ja toinen toista kiittää
mut laulajalla yks usko on vaan
ja hälle se saapi riittää:
Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jäljelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
Kirjoittelen ikuisia Eino Leinon säkeitä elämääni koskettavassa järjestyksessä. Joulu on joka vuosi, juhannus kerran kesässä. Minulla Kesätyttö ja Talvityttö. Kaikki alkaa Joulusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti