Älkää mitään kauhistelko

Tämä kehoitus löytyi nunnan Raamatun välistä. Tähän kehoitti hiljaisuuden retriitin alkajaisiksi pappi, kun hän toivotti meidät tervetulleeksi perjantaina. Olisimme puhumatta sunnuntaihin saakka mietiskellen elämäämme ja huoliamme. Saunassa joku halusi avata sanaisen arkkunsa. Kohautin vain olkapäitä merkiksi olla hiljaa. 
En halunnut tietää, kuka hän oli ja miksi hän osallistui retriittiin. Saimme täyden ylöspidon. 

Ruokailussa huomasin, kun syö puhumatta, ei syö liikaa keskittyen vain omaan lautaselle otettuun annokseen. Hyvällä ruokahalulla ja yhdessä ateriomisella on merkityksensä. Yhden hengen huone oli ylellisyyttä, olinhan palannut takaisin vanhempieni luota nukkuen siellä lattiaalla kaksi kuukautta. Päiväksi patja rullalle komeroon ja yöksi lattialle minun oikaista selkääni. Olin kartoittanut tilannetta, kuinka vanhempani selviävät, kun äiti oli halvaantunut. Hän menetti ruokahalunsa, kun ei pystynyt enää itse laittamaan ruokaa. Isä täyttäisi 83 vuotta ja oli sairastunut kilpirauhasen liikatoimintaan. Kun olin poislähdössä isällä todettiin syöpä. Palasin tunnelmissa, etten koskaan tule hoitamaan vanhempiani, vaan edessä on laitospaikka. 

Tyttärillä oli ollut vapaus huolehtia itsestään. Joka päivä oli mammalle ilmoitus. "On syöty pinaattikeittoa." Kumpikin oli ostanut suuren kukkotossun tuliaisiksi, kun olin jälleen kotona. Illalla lueskelin pieniä kirjoja ja kävin nukkumaan. 
Lauantaiaamuna aikaisin palohälyytys herätti retriittiläiset. Katsoin pelastautumistietä toisen kerroksen ikkunasta. Pukeuduin nopeasti, kurkistin käytävään. Ovilla oli muitakin heränneitä. Ei ollut savua eikä tulta. Kukaan ei kysellyt. Palasin takaisin sänkyyn.
Illalla oli luvattu herättää meidät miellyttävästi, mutta ei kerrottu miten. Se selvisi muutaman tunnin kuluttua keskusradion välityksellä. Vetäjillä oli tarve selvittää palohälyytyksen syy: 
- Älkää mitään kauhistelko! 
Rippikoulunuoret olivat kokeilleet, kuinka palokunnan saa ripeästi paikalle. He saivat opetuksensa. Päivälle oli oma ohjelmansa ja toinen yö oli rauhallinen. Sunnuntaina oli lupa palata puhuvien joukkoon. Hiljaisuus oli hoitanut huolet pois ja valoisammalla mielellä palasin kotiin. 
Tyttäret tervehtivät ihmetellen. "Saathan sinä kotonakin puhumatta olla, kun siitä sovitaan." Muuten siitä tulisi mykkäkoulua, ja puhumattomuus lisäisi vain huolehtimisen ja kauhistelun syitä. 

Vuosi kului vanhempieni kohdalla sairaalakierteessä. Puhelin soi aikaisin aamulla. Kuulin isän äänen. Kysyin: Onko äiti kuollut? Ei ole, hän haluaa mennä lopullisesti laitokseen, kun ei jaksa enää kotona olla. Minä tulen, vastasin isälle helpottaakseni hänen huoltaan, kuinka tässä selvitään eteenpäin. Kerroin tyttärilleni päätöksestä. Vanhempi tuli kesken päivän kotiin kysymään, mitä on tapahtunut. Se oli suuri päätös lapsilleni, kun se oli edessä. Olin ajatellut ääneen huolta vanhemmistani. 
Vuosia aikaisemmin he eivät pitäneet sitä mahdollisena, vaan lausahdus "näkis vaan" jäi elämään. Nyt voin heitä muistuttaa toiveesta jokaisen jatkaa omaa elämäänsä. Omalta kohdaltani kevennykseksi. "Huh hei, sen tuuli vei!"

Näkis vaan, kuinka 18 vuotta sitten ei ollut sellaisia huolia kuin tänä päivänä. Kaikkea pidetään omana asiana, henkilökohtaisina ratkaisuina. Kollektiivinen huolehtiminen on tullut tllalle. Kollektiiviseksi tuli minuun kohdistunut kiusaaminen, raha-asioiden hoitaminen, työhuoneen omistaminen ja miljonääri-isän periminen. 

Uupuneena olin kuin nukkuneen rukous Raamatun välissä. Mutta se on antanut minulle sanat puolustautua. Jos Jumala on minun puolella, kukaan ei voi olla minua vastaan. Tai saahan sitä kokeilla kun tuomiosunnuntaina luetaan onniteltavien nimet. Ongelmat annetaan ratkaistavaksi eikä turhan huolestumisen aiheeksi. Joka auttaa, sitä autetaan. Auttamisen esteitä on turha poliittisesti vahvistaa. Se on merkki omaneduntavoittelusta ja ahneudesta.