Patti vai kuhmu, mutta kenenkä päässä

Juojärven jäällä kiirehtii musta hahmo jalkaisin kirkonkylää kohti. Vastaantulija saa viedäkseen terveiset: 
- Saat sanoa Petulle, ettei illalla ole lehmänlypsäjää. Menen kaupunkiin enkä tule takaisin. Se oli yhden omaishoitajan ratkaisu. Olen aina yrittänyt pitää lupaukseni loppuun asti. Äitini hoputti joulun jälkeen, kun arki alkoi: 
- Mene pois. Minä menen laitokseen. 
- Mihinkä isä joutuu? 
- Tulkoon mukaan. Sitten minäkin tulen mukaan. 

Keskusteltiin asiasta perusteellisemmin. Yli 50 vuotta yhteistä taivalta, työtä ja vaivaa. Sairastaminen ei enää ollutkaan yhdessä niin hauskaa. Isä oli puhumaton, pelkäsi joka hetki äidin kuolemaa. Tarjosin äidille avioeron mahdollisuutta. Mennään tekemään anomus harkinta-ajasta. Voitte nukkua vierekkäin. Haetaan avioero ja senkin jälkeen voitte nukkua samassa sängyssä. 

Jos mummo haluaa laitokseen, on hänen itse allekirjoitettava hakemuksensa. Tarvitaan pitkä paperi, kun halvaantunutta kättä ei voinut hallita. Otetaan rullalta. Viimeinen tahtonsa pitää pystyä itse tahtomaan, minusta ei ollut sen alkuunpanijaksi. Siihen loppuivat keskustelut laitokseen lähtemisestä, kunnes kuolema heidät erotti. 

Tuli asetus omaishoidosta. Minulle maksettava tuki piti tarkistaa lainmukaiseksi, jos vielä jäisin isää hoitamaan. Kunta palkanmaksajana antoi 1070mk/kk - verot - 330mk/kk palvelumaksua. Lopun saisin käyttää, jos isäni ei tarvinnut viettää yötä sairaalassa kohtauksen saatuaan. Niistä ilta- ja aamutunneista pidätettiin kahden päivän palkka. Alkutilanne (kotihoidontuki 1700mk/kk - verot. Lopun sain käyttää tiliä tekemättä.) Päätökseen tyytymättömänä olisin voinut valittaa, mutta ei ollut aikaa, taitoa eikä voimia. Alkuperäisiä hakemuksia täytin rasti ruutuun - menetelmällä. Minulle sanottiin hakemuksia jättäessäni: 
- Lääkäri on päättänyt, ettei hoitotukia myönnetä. Haen kuitenkin. Annatte, mitä laki määrää, kerjäämättä. Omaishoitajalla ei ole tasavertaista keskustelukumppania hoidettavan puolesta puhuessaan. Siitä on minulla muovikassillinen todistusaineistoa luettavaksi. 

Näiden dokumenttien perusteella hain tietoa sukupolvenvaihdokseen Yritysakatemiasta Helsingissä. Isästäni tuli miljonääri kuoltuansa. Ja minusta miljonääri-isän perijä. Kaikki sisarukset saivat osuutensa. Heistä tuli rantatonttien lisäksi pienmetsänomistajia. Kerroin tämän metsänhoitajalle metsäveroillassa. Hölmistyneenä hän sanoi: 
- Höh! 
Veikko oli ottanut kotipossun. Kaksi viikkoa sitä ruopotteli saadakseen possun puhumaan. Vihdoin possu tajusi: 
- Nöf, nöf. 
Veikko oli onnistunut puheopetuksessa. Ehkä minäkin. Tunnen itseni Euroopan omistajaksi oppiessani verkkokirjoitustaidon. Kirjoitin, mitä kirjoitin. Se ei muuksi muutu. 

Kunta lomautti opettajat säästösyistä. Opettajat lähtivät Intiaan pariksi viikoksi. Oliko se järjestetty kytkykaupalla? Lapset jätettiin oman onnensa varaan. Lapsilla ei ollut lomaa, vaan piti mennä kouluun yhtä hallitsemattomassa tilanteessa kuin Jokelassa 7.11.2007. YouTubessa siitä oli ollut ennakkovaroitus. Me olemme kunta, mutta kuntalaisina meillä ei ole mitään arvoa. Se on presidentin vahvistama koulutusrahastoa koskeva laki.  
"Yrittäjänä, maatalousyrittäjänä, omaishoitajana ja perhehoitajana toimittua aikaa ei voida lisätä työhistoriaan."
Pitää olla palkkatyöstä ja pakkolaista kokemusta. Näistä alasajettavista itsensä elättämisammateista vastaa direktiivit, joita kahteen pekkaan on käyty Eu:ssa vahvistamassa. Heitä viedään kuin pässiä narussa. Meillä ei ole enää palkanmaksajia työnantajina. Minusta kasvissyöjä-virtahevosta on tullut krokotiilin kitaan joutuvan seepran syöjä perinnetekoja tehdessäni. 

Omaishoitajana ja laillistettuna hierojana olen suostunut kaikkiin kuntataholta tulleisiin palkanalennuksiin. Mutta suunsoittoa poliitikkojen taholta en siedä. Siitä sitten analyysi, kun digidigi on todettu sieltä haarotinpalasta aiheutetuksi virheeksi. "Kuka kysyy, kuka maksaa" -periaate vielä punnitaan. Tai sitten ei.
Liirum laarum loru, moni turha poru ratki riidaksi muuttuu. 
Löpö, löpö, löpö, se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu. Ministerin suusta kuultuna, ministerin arvokkuus ja arvovalta on mennyttä.