Nyt se räjähti

Palaan Ohjelmointikirjaani, jonka kirjoitin pahimman uupumukseni aikana opetellessani nukkumaan sängyssä. Viimeiset 1½ vuotta sitä ennen olin päivystänyt isäni omaishoitajana ehtimättä omaan sänkyyn nukkumaan. Kirjassa on kiireesti poimittuja tunnetilaan sopivia sarjakuvia. Alle vuoden ikäinen istuu lattialla ja parahtaa itkemään. Kamut pöydän alla toteavat: Nyt se räjähti. Oliko tutti hukkunut, vai mikä oli itkun aihe. 

Ajatusten aamiainen kertoo äidin itkusta. Kaikki on pielessä. Äiti nojaa syöttötuolissa istuvaan pienokaiseen ja itkee. Lapsi ottaa tutin suustaan ja työntää sen äidin suuhun. Minua ainakin naurattaa lapsen viisaus lohduttaa itkevää. 
Yhtä yllättävä tilanne on tullut kohdalleni käydessäni sairaalassa katsomassa puolituttuja pitkäaikaispotilaita. 

Viimeksi puhumaton rouva osoitti tuntemisen merkit. Hän tervehti minua nostamalla oiken käden ja vasemman jalan yhtäaikaa ylös. Olinhan sen opettanut hänelle käydessään halvauksen jälkeen luonani hieronnassa. Vaihdoimme kuulumiset tavallamme. Katsoin laatikkoon, harjalla oikaisin hänen hiuksiaan. Kamman ojensin hänelle kulmakarvoja varten, niinkuin hieronnan loputtua hän itse teki. Hämmästyksekseni hän kampasi minun hiukset. 

Toinen kohtaaminen. Miniä toi 9-kymppisen, kuuron appiukkonsa katsomaan vaimoaan sairaalan sängyssä. He tervehtivät virallisesti sanoen käsipäivää. Pappa istui tuolille sängyn viereen. Menin heidän luokseen ja otin papan kädet ja liitin ne mamman käsiin sanoen. Saa sitä pitää vaimoaan kädestä sairaalan sängyssä. Papan kasvoille levisi hymy ja onnellinen ilme. Kädet raukesivat erilleen vähitellen korkeuseron tähden, mutta hymy viipyi papan kasvoilla. 

Mamma kuoli, pappa oli potkurin kanssa kylällä. Jo kaukaa tervehdin häntä. Hän kertoi minulle ikänsä, ja vaimonsa kuoleman. Huonokuuloisuuteensa vedoten hän lakkasi puhumasta. Otin hänen molemmat kätensä käsiini ja välitin mamman viimeisen kädestäpitämisen. Onnen häivähdys käväisi kasvoilla ja hän jatkoi matkaansa.

Kolmas kohtaus: Pappa oli joutunut vuodeosastolle. Hän istui pyörätuoliin sidottuna ja pyysi päästä WC:hen. Kukaan ei tullut viemään. Hän ihmetteli rauhattomana, eikö täällä ole ketään. Kerroin toimistossa istuvalle vuorossa olevalle hoitajalle auttamisesta. Hän vastasi: Akseli vain mölisee itsekseen. 

Oli jouluaatto, Akseli oli puettu punaiseen puseroon ja tonttuhattuun. Istui pyörätuolissa aulassa. Menin hänen luokseen, toivotin hyvää joulua halaten. Akselin silmäkulmasta vierähti kyynel poskelle. Vuosi sitten hän oli saanut pitää hetken vaimoaan kädestä. Viimeistä Akselin aiheuttamaa räjähdystä pakoon piti poliisikin siirtää toiseen huoneeseen. Oli ruoka-aika ja Akseli oli päästänyt umpiossaan hajupäästön. Siitä poliisi kertoi, ettei siinä huoneessa voinut enää olla, saati sitten syödä. 

Kun maalla sisarukset pienine lapsineen tulivat mummolaan, on mieleen jäänyt yhteisestä ruokailuhetkestä lausahdus: Kuka pierahti, kuka öyrähti. Elämässä toistuu samat vaiheet ja korostuvat alussa ja lopussa, lopussa ja alussa. Kun valtakunnan vanhus vihdoin pääsi hoitoon, hän ulkoili turvamiesten taluttamana. Anita tuli kävelyreitillä vastaan. Hän olisi halunnut tervehtiä julkista salarakastaan, mutta se ei ollut soveliasta turvamiesten mielestä. 
"Miten hellästi sinä kosketit ja kuitenkin minussa kaikki järkkyi." Ei tarvita kysyä tuomareilta, kuinka hellästi sinua kosketin, kun en käynyt päälle kuin yleinen syyttäjä. Tähän on tultu.