Katsoin elokuvan "Ryysyrannan Jooseppi" Tv:stä. Se on kuvausta näiltäkin rannoilta 1920-luvulla ja lapsuusmuistoina sodan jälkeen. Vastarannan asukkaat ovat vaihtuneet tiuhaa tahtia. Nyt tyhjillään oleva saunamökki peittyy vihreyteen. Edelliset ihmisasunnot ja karjasuojat ovat ränsistyneet. Muistikuva auringossa lämmenneistä rantakivistä palaa mieleen. Poikkesimme rantaan kalareissulla. Isä oli perämies ja minä airoissa. Hyppäsin maihin. Tervehdyksenä kuulin: "Uskalsitpas tulla." Ei ollut kyse minun uskaltamisesta poiketa naapurin rantaan, vaan sanojan muistamisesta omaa henkilöhistoriaansa. Viimeiset vakituset asukkaat olivat lähinaapureitamme. Mies oli kunnan vastuulla otettu vankilasta ehdonalaiseen. Hän oli kihlannut Korpelassa emännänvirkaa hoitaneen talousmamsellin sanoen:
- Olet tehnyt rikkaalle työtä tarpeeksi kauan. Pelastan sinut vapaaksi asumaan omassa kartanossa. Se oli luottamuksen paikka.
Olihan mies surmannut kulkumiehen, joka oli poikennut Riihirantaan matkalla kotipuoleen. Mies näki kellon kulkurilla ja sen saadakseen surmasi vieraansa ja upotti vesiavannosta jään alle. Surma paljastui aikanaan, surmaaja kärsi aikansa. Asui useita vuosia meitä vastapäätä saaressa.
Ei kerätty vastalauseadressia eikä ollut minun mielessä kiertää heitä ja muistaa miehen sovittama rikos. Mutta poikkeaminen rantaan sohaisi minua. Olisiko minun pitänyt pelätä murhamiestä. Kianto sai kokea saman kohtalon, josta on jäänyt elämään sanonta:
- Omat koirat purivat. Nousuveden jälkeen erakkoravut juoksentelevat liejuisessa rutakossa ja valkealla saksikädellä huitovat:
- Täällä minä olen. En rantaliejussa vaan uiskentelen Valamon munkkien vihkimässä vedessä. Se on varmasti suojellut minut maailman kolhuilta. Vastarannan vehreys ja ruska kätkee taakseen yhden rannan ihmisten tarinan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti