Kirje Tuusniemelle

Tänään on erikoinen päivä, den stupande dag, tuusniemeläisittäin. Samoin on tuhansia tarinoita, jotka heräävät eloon kaatuneiden muistopäivän juhlallisuuksien alkaessa Tampereelta. 
Minulla on toisenlainen tarina kerrottavana omakohtaisena kokemuksena alkaen talvisodasta. Juhla lähetetään toiveuusintana. Seuraan sitä alusta Narvan marssin lähettämään seppeleen laskuun muistomerkillä. Sitten siirryn omiin tarinoihin Forsytein sagan puolelle. Talvisodan päivistä lähtien on tarinat kaksijakoiset kuin juhla kunniamerkein palkituille juhlijoille ja juhlaan kutsumattomille. Isälleni veteraaniveljet lupasivat havuseppeleen kuoltua haudalle. 
- Ehtiihän tuon sittenkin, totesi isäni kuultuansa lupauksen. 
Siihen sisältyi ehto ja palaute, kuinka korkealle minun pitäisi arvostaa heidän jalo tekonsa. Pitäisikö minun se pyytää ja kutsua veteraanit peijaisiin kiitokseksi havuseppeleestä sotilaallisin menoin? Minusta lupaus oli halventava enkä sitä pyytänyt. 

Sukuviiri ja Suomen lippu olivat isälleni 90-vuotispäivänä liikuttava lahja. Niiden eteen hän oli taistellut sodassa ja tullut elävänä takaisin. Elättänyt 10-henkisen perheen tiettömän taipaleen takana ja lähettänyt kaikki lapsensa maailmaan hakemaan lisäoppia koulutuksen kautta. Se herätti kateutta ympäristössä, millä resursseilla käydään koulua kaukana kotoa. 
Eihän kunnassa ollut meille koulutaloa, vaan siellä maalaistalojen kamarissa ja tuvassa sotaraakit opettajat pitivät lukkarinkouluansa. Minulla ei olisi mitään pahaa sanomista näistä ajoista, olimmehan kaikki lapset samoista lähtökohdista. Tuusniemi on riitävän kaukana rajasta, jota puolustettiin ja pysyy riittävän kaukana Siperiasta ja takaisin lyötynä luovutetusta Karjalasta. Tuusniemi on paikallaan. 

Palasin hoitamaan vanhempani hautaan ja viivyin sillä matkalla 10 vuotta. Isän kuoleman jälkeen tulivat toimitusmiehet jakamaan perintöosuudet. Kunta oli sitä ennen varannut lapsuuskodin uimarannan muukalaisille hautausmaaksi tuleville uusrikkaille sijoittajille. Elän aikaa, jolloin kunta on naapurina, tiekunta isäntänä ja kunnan uusrikkaat mökkiläiset edunsaajana. 
On palattu aikaan, jolloin köyhillä ei ollut elämisenoikeutta syntyperänsä mukaan. Tästä muistuttaa sovinnontekoeleet, kun punaisina mestattuja siunataan haudanlepoon 2000-luvulla. Joukkohautaan haudatut saavat lionsien ja kunnan toimesta muistomerkit. 
Setäni, Juho Taavetti, sai nimellisen muistolaatan isovanhempien hautakiveen, kun hänen hautapaikkansa tapulin takana ei ollut merkitty karttaan. Joku toinen sai kivensä koivun juurelle, johon olimme vieneet kukat kesäisin muistitiedon mukaan. Alkaa olla tungosta silläkin puolella kuten Vihtaniemellä, jonne muukalaiset saavat leposijansa. He ovat rahanpesijöitä, eivätkä siksi niin kaivattuja Moskovan liepeillä. 
Liikutun kuunnellessani Mannerheimin päiväkäskyjä. Palaa mieleen naistennaurattajan venäläisen kohtalo. Oli jättänyt kotipaikkansa pojalleen ja kävi auttamassa sadonkorjuuaikana. Oli seuramies kylän pippaloissa, oikein monen naisen unelma. Juoppo poika oli pyytänyt apua ongelmaansa lääkäriltä. Mutta hoidon jälkeen poika repsahti uudelleen ja lääkäri lähettää alkoholistin kotiinsa. 
Aurinkoisena heinäkuun aamuna hän soitti hätäpuhelun. Hän kertoi surmanneensa isänsä ja paloitelleensa hänet. Nyt on otettava todesta. Hautajaispäivänä täti istuu meillä pöydän ääressä. Nieleskelee mustikkamaitoa ja kyyneleet virtaavat vuolaina pitkin poskia. Hän olisi halunnut olla kirkossa jättämässä jäähyväisiä, mutta joku Liisa otti kunnian olla läheisin vainajalle. Kansanlaulut ovat syntyneet tosielämästä - kuusitoista kuoltuansa itkee haudan reunalla. Arvokkuus puuttui eläkeläisten elämästä valkoisina itseään pitävien määrätessä tahdin. Minulle liputuspäivät ovat juhlapäiviä. Muista blogikirjoituksista en löydä merkintää tuupituista enkä kaatuneista. Elämä on Forsytein tarinaa sukuriidoista, intohimoista, vihasta ja rakkaudesta. Tuusniemi, sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. En tule teitä opettamaan. Oppirahat maksatte itse massiivisina velkoina rahamaailman pelastamiseksi.