Itketin äitiä pihakeinussa viimeisenä keväänä. Äidillä oli käsissä omakutomansa maton pätkä. Tuvan lattialle kudottu matto oli liian pitkä osakkeen lattialle ja siksi siitä oli pätkäisty pala pois. Äiti pyysi pitelemään pätkää, että voisi keriä kuteen kerälle. Tartuin kiinni, mutta ajattelin ääneen. Kukapa sitä tarvitsisi tai käyttäisi uudelleen. Äiti purskahti hillittömään itkuun. Kuinka paljon sieltä kumpusi muistoja tehdyistä töistä, joita kukaan ei arvostanut eikä niillä ollut enää merkitystä kenellekään sinä aurinkoisena kevätaamuna. Harakat harjoittelivat venäjäksi rahmaanoviaan pilviä hipovassa raitapuussa.Nyt olisi aikaa käydä läpi varastoja ja stailata kotinsa kulttuurikahvilaksi. Siitä on käsityönä puusta tehty taulu seinälläni. Otin taulun vastaan, ettei se joutunut kaatopaikalle, kun luopuja muutti pienempään asuntoon. Tässä toteutuu kuuden askeleen yhteys. Olin lähdössä saksalaiseen kulttuurikahvilaan. Taulu on sisustettu kaikella tarpeellisella. On liesi kattiloineen, pöytä ja penkit, koristeellinen kaappi ja kirnu.
Äidin pieni kirnu oli jäänyt käyttämättömäksi. Jokainen käydessään maalla katseli ympärilleen, mitä sieltä voisi viedä mukanaan omaan kotiinsa. Kirnukin lähti vanhempien vastaansanomatta uuteen kotiin. He pitivät sitä aikansa näkyvillä. Sitten se osoittautui tarpeettomaksi kapistukseksi ja joutui surutta kaatopaikalle. Olisi ollut voimauttavaa purkaa kirnu laudoiksi ja polttaa takassa muistoineen. Minulla on yksi pieni kirnu korvaamassa mummon kirnun. Ja toinen nyt kulttuurikahvilan koristeena.
Voodoota on pöydäällä sydänkippo, jossa tonttuhattu, jossa borrelia sisällä, jossa syöpälasten pinssi tupsuna, matkaamassa korvasentunturille. Lupaan tiputuksen jälkeen sytyttää vihreässä veneessä olevan vihreän suitsuketikun sauhuamaan borrelian polttohautauksen merkiksi. Itse olen vielä elossa. Minulla on tehtävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti