järvelle, kyseli Pave Maijanen laulussaan vuosia sitten. Enemmän minua nyt houkuttaa tontuksi naamioitunut kyselijä. Naapurin Mikolla oli asiaa Vihtaniemelle. Oli tutkinut jäätilanteen edellisenä päivänä. Aamu valkeni selkeänä ja jäin katsomaan Wiljamin perään. Hänkin oli niemelle menossa. Aika kului iltapäivälle. Oli sovittu tapaaminen. Tuli hätääntyneenä, tuskin sai sanotuksi: Wiljami on hukkunut. Poliisi oli ilmoittanut siitä isälle. Järveltä oli kuulunut huuto, mies ja potkuri olivat vajonneet, karvahattu jäänyt jäänreunalla. En tiennyt, mitä tehdä, mistä kysyä. Kun vihdoin menin isän luo, asia oli jo saatu päätökseen. Poliisi oli soittanut uudelleen kysellen Wiljamin vaatetusta. Rannassa kuitenkin joku oli sanonut kotiin soitetusta epäilystä ja Wiljami kiirehti näyttäytymään ja isä voi vahvistaa poliisille, ettei se ainakaan hukkunut ollut. Joku oli nähnyt hänen menevän niemelle päin ja siitä huhu sai alkunsa. Isä vastaili rauhallisesti puhelinsoittoon, mutta seuraavana aamuna oli kalpea kuin haavanlastu.
Mikko oli oikaissut avoselän puolelle. Oliko kuullut seireenin kutsun vai vanhalta muistiltako poikkesi tutulta saarien välistä kulkevalta talvitieltä. Mikolla oli omat sanontansa sattumuksiin niin kuin muillakin niemen asukkailla. Kohtasin ystävällisen katseen ja kädenojennuksen: Ropsautetaan kättä, kun ollaan saman niemen asukkaita. Ne olivat teeskentelemättömiä, iloisia kohtaamisia. Oli siellä katkeriakin ihmisiä, kun minusta ruvettiin syntipukkia tekemään lamasta johtuvaan työttömyyteen. Mutta olkoon niiden opetus reikäleipien ja härkäviikkojen muistelun aihe. Mitähän se mörkö nyt tahtoo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti