Sitoutumaton

Risikko: Kansalaisjärjestöt politiikkaohjelmiin
Sanomalehtikatsaus viime vuoden heinäkuulta (29.7.2007) palauttaa mieleen tutustumiseni politiikkaan omaishoitoasiassa. Olihan sitä kertynyt miestyövuosissa mitattuna 54 vuotta. Omaishoitaja korvaa 5,4 työaikalakia noudattavaa hoitajaa. Lakisääteistä vapaata mahdollisuus viettää nyt jo 3 vrk/kk. 10% omaishoitajista saa omaishoidontukea. Vertaistukiryhmään saa osallistua vain tukea saavat omaishoitajat. Siinä teille teesit. Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa. On kohdalleni osunut virallinen kirkon ja om.hoit.järjestöjen poliitikon vahvistama kanta. Ilman politiikka se on Äiti Teresan työtä. Hän sai Nobel-palkinnon.

Eihän siitä saa edes puhua ääneen ennen kuin on käynyt "kokemuskertomus"-koulutuksen. Virallinen organisaatio ratkoo ennalta arvattuja ongelmia, epävirallinen arvaamattomia. Merkitsin sen muistiin mentorini kotisivulta. Nyt olen kansalaistottelematon ja kiroan aikaansaatuja olosuhteita kuin "turjanlappalainen" yhdessä vääryyden kohteeksi joutuneiden omaishoitajien kanssa.

Kilteimmistä kiltein isänsä hoitaja joutui onnettomuuteen isänsä kuoleman jälkeen. Oikeudenkäynnissä hän ei ymmärtänyt esitettyjä kysymyksiä avustajasta huolimatta. Niin hänet tuomittiin pitkään ehdonalaiseen, kun hän oli tahallaan ajanut räntäsateessa kadulla. Seurauksella, että auton eteen ilmestynyt jalankulkija kaatui. Kaatuja selvisi vammoitta, eikä vaatinut korvauksia. Yhteiskunta janoaa verta tuomitsemalla syyttömän ottamalla ajokortin ja mikä lie ehdonalainen vankeusrangaistus. Tämä oikeudenkäynti sai lesken ja pojan kärsimään enemmän kuin isän kuolema. Silminnäkijä todisti ison auton ajaneen niin kovaa, että rapa vain roiskui. Itse suojatietä ylittäessäni saan keskisormimerkin, kun uskallan ylittää kadun ja auto joutuu pysähtymään. Pidetään itsestä huolta, ettei politiikka saa aiheetta meitä rangaista. Näkökannastani en luovu, vaikka kirjoittamisesta on varoitettu poliisiasiaksi asti.

IHMISELLE
Kun sanoin haluavani olla ikuisesti
hänen ystävänsä
ja kulkea tietä hänen kanssaan,
hän pysähtyi, katsoi pitkään ohitseni, lävitseni
ja outo surumielisyys laskeutui välillemme.

Hän sanoi:
- Vaikka tiemme näyttävätkin samoilta,
mielemme janoavat
yhtä suurta rauhaa ja iloa,
niin meidän tulee varmoina tietää,
ettemme yhdessä kulje
vaan hetken toinen toisiamme ohjaamme.

Meille on jo valittu ne joiden kanssa elää
ja vaikka he eivät olisikaan samassa suunnassa
kuin sinä ja minä,
niin juuri sen tähden
he voivat meille eniten opettaa
ja juuri siksi he ovat elämämme suurin lohtu
ja täyttymys
kuten mekin olemme heidän lohtunsa
ja täyttymyksensä. Eija Partanen