Smultronstället

Näitä polkuja tallaan kai viimeiseen asti niin kauan kuin muistan syntymävuoteni heinäkuun. Silloin oli metsämansikoita ahot punaisenaan. Mansikkapaikka oli naapurissa, mummolassa. Äidilläni oli yliherkkyys mansikoista. Hänen korinsa täyttyi pikavauhtia, kun ainoatakaan mansikkaa ei hävinnyt suuhun.

Hän vanhimpana lapsista sai lähteä viemään päivänsaldon kirkonkylään talonemännälle tukka kammattuna ja esiliina edessä. Emäntä ilahtui ja soitti apteekkarille. "Nyt olisi mansikoita ja puhdas on tuojakin." Jotakin kannustavaa sai äitini kuulla ja sen hän muisti. Hän tiesi mansikkapaikat eikä tyhjiä reissuja tarvinnut tehdä.

Isäni huolestui, kun äiti viipyi kauan lehmienhakureissulla. Edessä oli kaupunkimatka ja aikaisin piti olla liikkeellä. Vihdoin äiti tuli kori täynnä mansikoita. Hän oli nähnyt marjapaikan edellisenä iltana ja poimisi ne aamulla vietäväksi Kuopion torille. Matkarahat oli hankittu.

Itsepomimiani metsämarjoja en halunnut myydä mistään hinnasta, vaan söin ne suihini heti kerättyä. Vähitellen maisemat alkoivat muuttua. Metsänhakkuun jälkeen maapohja laikutettiin, kaivettiin kuoppia. Sinä kesänä en löytänyt enää mansikoita. Rehevä heinä oli ottanut vallan ja yritin selvitä siitä. Sitten putosin syvään kuoppaan ja kohta toiseen. Mansikkapaikat oli tuhottu tehometsänhoidolla.

Juhannuksena käväisin Bergmanin mukana ruotsalaisittain Smultronstället -maisemissa. Oli tulossa riemutohtorin päivä. Niinpä, ajatukset palaavat yksinpuheluihin, jotka eivät olleet minun puheluita. Kunniapölvästiksi hän itseään nimitti. Ehdotteli taloudenhoitajatarelleen sinunkauppoja. Pitkän palvelusuhteen jälkeenkin nainen piti turvallisempana pysyä entisessä käytännössä. Ovi kuitenkin olisi auki, jos tohtorilla olisi asiaa.

Näiltä poluilta löytyi se viimeinen rasti ja Mansikkapaikasta ilman mansikoita unelmoin, fiilistelen kuitenkin Smultronstället -elokuvan todellisissa tarinoissa. Afrikassa potkitaan jabulania ja siinä on mansikkapaikkansa kadottaneelle juhannusohjelmaa terapiaksi asti.