Kesäaikaan kelloa kääntämällä

Löysin oikean aikavyöhykkeen blogiini, kun eksyin sivun hienouksiin. En enää tiennyt missä olin. Nyt olen digiajassa kuin LumoTV:ssä. Kehittelen internetin hyväksikäyttöä ja idea toisensa jälkeen lähtee elämään. Sarjakuvassa kapteeninpaikalta tulee ilmoitus: 
"Tarvitsemme uuden markkinointikampanjan, mutta meillä ei ole rahaa siihen. Kuka joukostamme on tarpeeksi urhea johtaakseen tällaista vaikeaa ja vaarallista hanketta? Okei. Sinä piilouduit huonoimmin pöydän alle." 
Näin tulin valituksi oman elämäni sankariksi. Jos Villa Mairea on jo brändi, tulee Lex Mairea olemaan minun oma brändini. Kysyin isältäni: Miksi hänen veljensä tultiin hakemaan kotoa kuin rikollinen pyssyjen kanssa isovanhempieni silmien edessä ja samalla uhaten pyssyllä silloin 12 vuotiasta isääni. 

Nyt olisi kysyttävää enemmänkin, mutta on vain kuviteltava olosuhteita oman elämänkokemuksensa ja kirjoitetun historian valossa. Vastaus kysymykseen oli niukka, "oli vaatturinopin käynyt, torpparinpoika. Osallistui nuorten rientoihin työväentalolla." Siinä oli vangitsemiselle syytä kerrakseen. Vietiin vankileirille, jossa tuli tutuksi nälkä ja sairaus. Hänet kuitenkin vapautettiin, mutta kuoli 12.7.1918. 

En tiennyt kuin Taavetti- nimen. Sotasurmaprojekti on tutkinut kansalaissodan aikaa ja kirkonkirjoista kysymällä selvisi setäni henkilötiedot. Nyt on aika hankkia nimellinen muistolaatta. Isälleni luvattiin minun kauttani havuseppele kuoltua. Kerroin tästä lupauksesta hänelle. Hän vastasi: Kerkiäähän tuon sittenkin. Vastakysymykseni: Pitääkö se minun pyytää ja tuojille tarjota peijaiskahvit? Lyhyesti jatkan. En pyytänyt. Hänen jälkeensä jatkui puheet kylällä, mutta minä nostan kissan pöydälle aina uudestaan ja uudestaan kynittäväksi, että puheet loppuvat. Isäni hautakivessä ei tule koskaan olemaan sotaanosallistumisesta kertovaa merkkiä. Isäni näkisi veljensä uhrauksen olevan enemmän muistolaatan arvoinen, olihan hän itse saanut elää 93 vuotta, kun Juho Taavetin elämä päättyi jo 29- vuotiaana. 

Valtaapitävät johtavat yhteiskuntaa tavallaan. Itse olin 29-vuotiaana liian vanha tullakseni valituksi sairaanhoitajakouluun. Se oli arvioitsijan näkemys minun onnellisesta tulevaisuudestani. Olen saanut olla lähes 30 vuotta terveiden hoitaja, että jaksetaan tehdä työtä kuin maratoonari elämän pitkässä juoksussa. Nyt ura katkeaa oviensulkemiseen työpaikoilla. Omaishoitajalla on työtä vaikka muille jakaa, jos työaikalakia noudatetaan. Työtä riittäisi tutkimuksen mukaan (Folkhälsan) 5.4 tekijälle. Mutta laki estää sen jakamisen, kun ei ole rahaa. 

Olin vaikea työllistettävä syntymäkunnassani, kun en suostunut mielettömiin työllistämispompotuksiin vanhempieni hoitamisen lisäksi. Isäni vei 10 vuoden (54 miestyövuotta) hoidonhinnan hautaan ja minä poistuin sukupolvenvaihdostilanteesta lakkautetun työvoimatoimiston pyörivä tuoli mukanani. On ollut ahkerassa käytössä, sillä hatutan aina uudelleen itseni amerikkalaisella unelmahatulla, kun voin tehdä työtä vielä 7-kymppisenä, kun tuotteesta en ole luopunut. 

Jos minut halutaan pois päiviltä, valitsen ristiinnaulitsemisen, mutta siinäkin oikealla puolella. Onko syytä uudistaa lakia vaalirahoituksesta, kun valtaa käyttämään pääsee vain suurella rahalla? "Järki hoi, äly älä jätä!" Huudan lujaa, sillä en halunnut piiloutua pöydän alle. Päinvastoin: Verkkokirjoittajan talossa ei ole ovia eikä ikkunoita, että aika voi kulkea vapaasti ja minä voin olla yhtä aikaa nuori ja vanha, vanha ja nuori.