Munkkiklubilla kirjoitan, kun luostariin asti en koskaan ehtinyt. Sitä varmaankin minulta odotettiin. Tunsin isän otteen tekemisissäni. Tuntui käden parantavana painalluksena otsalla maatessani kuumeenkourissa. Pitkien hiusten lyhentäminen oli ihmetyksen aihe. Nyt odotan viimeisten voimieni hupenevan hius hiukselta, joista pidetään lukua. Minut olisi palautettu kuin nunna kreikkalaisesta luostarista hoitoon Suomeen tai lopullisesti, kun uskalsi olla uskollinen omantunnonäänelle.
Kaikesta kuulemastani huolimatta olin Bedestan lähteellä. Lähdettä ympäröi puoliympyränmuotoinen portaikko. Makasin lähellä lähdettä kivilattialla. Tunsin veden kuohahtavan, vesipisaroita roiskui ympäriinsä. Pelko hiipi mieleen. Pitääkö minun sokeana kerjätä loppuelämäni toimeentulo. Nouse, ota vuoteesi ja kävele. Avasin silmät, ylhäällä avautui sininen taivas ja kultarahoja leijaili alas kuin syksyiset koivunlehdet. Vietän ortodoksien kanssa Bedestan halvatun sunnuntaita. Tämä kokemus mielessä vastasin isälle: Minä tulen. Jos olisin ollut luostariin sitoutunut, tuskin olisin päätynyt omaishoitajaksi.
Edelläni kulkevalle pyörätuoliin sidotulle toivon lempeästi: Nouse ja kävele. Ihmettä ei tapahdu, mutta liikennevaloissa pienet kohtaamiset ovat ihme. Rinnalleni pysähtynyt kulkija puhuu minulle ja minä vastaan. Valot vaihtuvat. Puhuttelija pyytää anteeksi puhumistaan. Ajattelen ääneen: Niin tässä yhteiskunnassa pitää pyytääkin anteeksi olemassaoloaan. Mutta keneltä minun kauttani? Kenenkä pahoja tekoja minulta pyydetään anteeksi, jään sitä miettimään. Omalle maalle ilmestyminen omaishoitajaksi on monelle paikalliselle omantunnonääni. Kysymyksenä esitetään: Kuka käski kanniskella vuodetta sapattina? Älä tule meitä opettamaan! Nyt tiedän, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan ja siksi pitää opetella uudelleen kieli ja lähteä vanhustyöhön kutsuttuna. Muuttoauto on jo tilattu.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti