Hyökkäyksiä ja puolustuksia viikolla 11

Ote Erno Paasilinnan Hyökkäyksiä ja puolustuksia -kirjasta.
Ote kirjailija Erno Paasilinnan Hyökkäyksiä ja puolustuksia -kirjasta. (Otava 2000)
Kuuluttajana Marja Vehkanen.

Lohikäärmeen aika v. 1992
Ei markkinavoimat kysy, mitä lääkepurkkiensa ääressä tuskiaan lievittävälle mummolle kuuluu, mitä itsemurhaa hautovalle, työttömälle, nuorelle miehelle kuuluu, sillä markkinavoimat ei tosiaan ole mikään fyysinen olento. Sillä ei ole korvia kuulla eikä silmiä nähdä. Sen puoleen on turha kääntyä huoliaan purkamaan. Suomi ei ole enää täysmittainen demokratia. Se on jo suureksi osaksi markkinavoimien nimissä hallitseva rahavallan oligarkia, harvainvalta. Kansalaisten valtuutus ohjautuu oligarkian käsiin eikä demokraattisesti valittu valta voi sitä enää valvoa ja säädellä.

Kehitymme kohti taantumusta v.1993

 Maailma tuhoutuu kuitenkin muutenkin kuin väestöongelman ratkaisulla ja sen myöntämällä lisäajalla. Kasvun ideologia on varmasti saavuttamassa maksimirajansa, kasvihuoneilmiö, otsonikerrosten repeily, aavikoituminen, saastuminen, pohjavesivarantojen loppuminen, viljelysmaan loppuminen, suurtulvat, jotka ovat jo Euroopassakin jokavuotisia ja yhä rajumpia, jäteongelmat. Pitkä luettelo on kaikille tuttu. Mitäpä sitä jatkaa, kun se koko ajan eskaloituu ja uudet ongelmat kasautuvat päälle. Samaa tietä on ihmiskunta kulkenut koko ajan. Ne ovat vain nyt saavuttaneet maksimaalisen tasonsa ja eteenpäin ei ole mahdollista enää mennä.

Suomen kuntien kurimus v. 1994 Kuntaliiton seminaaria varten

Vielä jokin vuosikymmen sitten kunta oli yhteisö, mutta nykyään muuttumassa yritykseksi. Käsitteellä on tärkeä ero. Yhteisö on sosiaalinen kokonaisuus, joka muodosti verraten löyhän, mutta kuitenkin jäsentyneen ja toimintakykyisen elinpiirin. Se toimi jäsentensä suoran luottamuksen varassa ja mukautui oleviin oloihin. Yrityksen tavoitteena on keskittynyt johto, toimivalta ja taloudellinen kannattavuus. Näiden kahden väliset ristiriidat ovat tämän päivän ongelmia, koska emme enää kuulu yhteisöön, emmekä vielä yritykseen. Kun ei voida mitenkään laskea, kuinka sairas ihminen voi tuottaa tuloa, on pakko laskea toisin päin, kuinka vähän hän saa aiheuttaa kustannuksia.

Eksymisestä ja kuolemasta

Kirjoissa puhutaan paljon kuolemasta. Se mikä on yleistä kirjoissa, on yleistä elämässä. Mikään ei ole niin yleistä kuolema. Ennen kuin se tulee kohdallemme, se tulee toisten poismenon kautta. Meillä on aikaa totuttautua siihen. Emme totu siihen. Kun ikämme karttuu yhä useammat lähtevät. Meitä opetetaan elämään kuoleman vierellä. Kun avaamme päivän lehden, vasemmalla sivulla on kuolinilmoitusten hautausmaa. Kaikki kuolevat, jokainen meistä kuolee. Kukaan ei jää elämään. Kuoleman voi tehdä oikeudenmukaiseksi vain tekemällä elämän oikeudenmukaiseksi. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, jos ei tarvitse pelätä elämää.

Kirjallisia väittelyitä v. 1976 

Kriitikko puhuu kirjallisuudesta täysvarmasti kuin omasta reviiristään, mutta kritiikki
se vasta hänen yksityisasiansa on. Vallan ja vastuun sijasta pitäisi puhua kritiikin merkityksestä, tasosta ja tarpeellisuudesta tässä maassa. Kritiikin tarpeellisuutta en kiistänyt, sen tasoa pidin huonona. Kritiikin merkitystä pidin suurena ja tuohon tasoon nähden kohtuuttoman suurena. Kritiikin edellytyksiä toivoin laajennettavan demokraattiseen suuntaan. Kritiikin dokmaattisuutta ja yksiarvoisuutta vastustin. Lisäksi puhuin annetusta aiheesta. Koetin etsiä tasapainoa vallan ja vastuun välille. Minulle ne eivät ole fraaseja. 

Miten kirjani ovat syntyneet
Luvussa Erno Paasilinna tarkastelee älykkyyttä ja kirjailijan suhdetta älymystöön.

Minut on usein julistettu jonkinlaiseksi älyköksi, älypääksi, jopa suorastaan suomalaisen älymystön jäseneksi. Kiitos paljon, muta ei kelpaa eikä pidä paikkaansa. Ensinnäkin älykkyys ja verbaalisuus eivät ole mitään synonyymejä, vaikka ehkä läheltä toisiaan sivuavatkin. Monille, jotka haluavat älyllään häikäistä, voisi tietysti suositella aforismikokoelman kirjoittamista. Aforistinen lause on pirun yksin paperilla. Se ei saa tukea muista lauseista. Sillä ei voi hämätä eikä temppuilla. Se osuu paikalleen tai ei osu. Siinä mielessä aforistiikka on armoton laji, mutta aforistikon ei tarvitse olla minkään älymystön jäsen. Meillä älymystöllä tarkoitetaan pääasiassa akateemista sivistyneistöä eikä minulla ole mitään tekemistä heidän kanssaan. Tämä valaistuneiden joukko muodostaa niin sanotun tiedeyhteisön sosiaalisen  yläkerroksen pikemminkin ylimystön  kuin älymystön.