Sairauden seuraukset näkyväksi , osa1

1946: Yhdysvallat myönsi Filippiineille täyden itsenäisyyden 381 vuoden lähes keskeytyksemättömän siirtomaakauden jälkeen.

Aika aikaa kutakin, sano pässi kun päätä leikattiin. Yhdysvallatko olivat isäntänä siirtomaakauden aikaan? Tähän samaan ollaan menossa oman itsenäisyyden kanssa. 

uskalsi poseerata avannepussin kanssa

Isäni kahdesta kuolemasta siviilissä olisi voinut olla ensimmäinen syksyllä 1989. Olin ollut vanhempieni luona 2 kuukautta, että halvaantunut äiti sai olla kotona. Loman lopulla isällä todettiin syöpä. Jos se olisi jätetty leikkaamatta, isä olisi kuollut. Mutta lääketiede teki ihmeitä ja isä selvisi leikkauksesta 83 -vuotiaana. Näinkö elämä jatkuisi, äiti laitoksessa, isä joka päivä katsomassa naisten kadehtiessa, kuinka hyvä hoitaja äidillä olisi kotiuttamisen jälkeen?

Aikaisin aamulla soi puhelin.
- Onko äiti kuollut, kysyin kuullessani isän hätääntyneen äänen?
- Ei, hän haluaa jäädä lopullisesti laitokseen.
- Minä tulen. 
Annettu lupaus vaati monia järjestelyjä omassa elämässä. Jätinhän päivätyöni muuttaessani vanhempieni luokse. Kunta lupasi maksaa kunnallisen kotihoidontuen halvanntuneen äidin kotona hoitamisesta. Siitä alkoi ympäristön kielteinen suhtautuminen vanhempien hoitamiseen kotona ja sairauden  aiheuttamaan epätietoisuuteen, kuinka heihin pitäisi suhtautua. Heidän kuolemaansa odotettiin, että hautaustoimisto vielä saisi järjestää yhdet peijaiset. 

Äidin sisarukset poikkesivat joskus kylässä. Enon rouva ihmetteli tädille.

- Kyllä ne asuvat ahtaasti. Johon täti tietäen isomman talon ostoaikeistani tokaisee.

- Eivät ole valittaneet. Eno oli ryhtynyt järjestelemään, kuinka poikapuolelle järjestyisi kaikki huviloista lähtien meidän maalla. Ensiksi eno sai sanotuksi, ettei minun olisi pitänyt tulla ollenkaan. Mutta kaikkien käänteiden jälkeen hän sanoi. 

- Olisi pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Näin enon silmissä äidin katseen. Siitä tiedän, että olemme sukulaisia. 

- Soita enolle, nyt hän on sairas.

- En soita, aina rouva puhelimessa kehuu, kuinka hyvin heillä on. Lähetin enolle kiitoskirjeen siitä, mitä hyvää hänen kauttaan olin saanut kokea. Rakentaja / Arvo Turtiainen -runosta hänet tunnettiin. "Koko ikänsä hän rakensi /  taloja toisille... 
Sen hän tiesi itsekin runon kahden ensimmäisen säkeistön verran. Liitin sen mukaan kirjeeseen. Lopun jätin pois tietäen, että näin käy enon kuoltua.

Koko ikänsä hän rakensi.
Mutta yksikään talo ei saanut nousta
josta hän olisi voinut sanoa tämä on minun,
yhtäkään päivää ei kulunut
jolloin hän ei olisi tehnyt työtä toisten hyväksi,
ja hänelle, rakentajalle
rakensi tyly käsi viimein arkun viidestä laudasta,
hänet, rakentajan, siunasi multaan ääni
joka ei rakentajia tuntenut.
Hän teki työnsä ja lähti.
Kukaan ei häntä muista, kukaan ei kysy.
Kanervien kalpea punerrus
on ainoa loisto rakentajan haudan yllä. -Arvo Turtiainen

Voi, tätä tyhmyyden tyhmyyttä. Elämä vielä opettaa, kun kopsahtaa omaan nilkkaan nimettömään tiekunnan puheenjohtajaan. Kukaan ei voinut ojentaa kuntaa asioiden oikeassa hoidossa. Tämä on yhtä vakava asia kuin Tiekartta Länsirannalla, jossa tapetaan nuoria puolin ja toisin.

Äidin kuoleman jälkeen jäin vielä isän hoitajaksi. Syövästä tuli ihmissuhdesairaus. Palvelupäivässä ihmiset jättivät hajuraon, tuskin enää tervehtivät. Tuli asetus omashoidontuesta. Se antoi kunnalle mahdollisuuden alentaa maksamansa kunnallinen tuki 1700 markasta 1070 markaan, vähentää verot ja kierrättää minun kautta palvelumaksuna isältä kunnalle takaisin. Yhtä veivausta rahojen kanssa eikä siitä ole mihinkään edetty poliittisilla päätöksillä. 

Ympärillä oli tyhjää tilaa, jonka vanhuus ja sairaus aiheuttivat. Kukaan ei ole profeetta omalla maalla minuun sovellettuna. Yhteiskunta ei tunne suomalaisen kaikkia vaiheita ja tulevaisuutemme on kielivähemmistöksi jääminen kotimaassa. Sitä en sure, ovathan ikkunat auki itään ja länteen omilla yhteyksillä. Onko meillä tarpeellista olla puolueena jokaisen oma mielipide. Sisällä kiehuu ja puolue putoaa pois jollakin tasolla.

Isän toinen kuolema olisi ollut mahdollinen 93 -vuotissyntymäpäivän jälkeen. Hänet elvytettiin kitumalla kuolemaan. Se oli minulle oppiaika hyvästä ja pahasta kuolemasta. Sen antoi sairaalan henkilökunta. Lääkäri ei enää näyttäytynyt, olinhan tilannut kuolintodistuksen, kun hoidot oli lopettettu. Hautaustoimisto ei uskonut isän kuolleen, kun sinne en mitään ilmoittanut. Tein mitä kuoleman kohdatessa on tehtävä eikä siitä vielä ole lakia, ketä on kutsuttava peijaisiin.

Sen jälkeen alkoi oikein harakoitten muistokonsertti siantappopäivänä tappaisten toivossa. Se on johtanut sotaan Tiekartta Länsirannalla. Kunta yhtenä osapuolena, tiekunta toisena ja kunnan uusrikkaat mökkiläiset/sijoittajat edunsaajana. Kaikki aiheetomat maksut olen maksanut, onhan heillä maksunpanttina määräala ulosotosta, jos en maksaisi. Opintomatka kiinalaisessa helvetissä jatkuu. Minulle riittää 10 omaishoitovuotta ja sen jälkeen 14 vuotta perintöosan asioiden hoitajana. Käräjäkivillä kypsentelen setelikuorrutettuja rosvopaisteja.   

Kristitty lähetti potilasjärjestöön yhteisvastuukeräysrahojen luovutustilaisuudessa hakemaan omaishoitajille apua ja tukea. Löysin Lahden savolaiset, syntymävamma potilasjärjestöksi. Siellä oli kaikkien sairauksien järjestöedustajia. Oli siellä joukossa avannepussin käyttäjiä. Kun oma hoidettava on kuollut en enää halua kuulla kenenkään sairauksista mitään. Terveys ei ole sairauden puutetta, vaan kuinka kohdalle osuneesta vammasta huolimatta jaksaa elää ihmisenä.