- Lopeta, haluan nukkua.
- Nythän minä vasta aloitan, tuli samaa linjaa takaisin. Kuuntelin aamuhartauden, kirjoitin Matti J Kuroselle kysyen. Saanko käyttää hänen aamuhartauttaan, mitä kaikkea omaishoito minussa on herättänyt? Niina piirsi kuvat ja graafikko antoi sille julkaisuasun tulostettuna. SUURIA SANOJA pieniä askelia -julkaisu sisältää kaiken omaishoidosta, särkymisestä ja kukkaronvartijoista.
Jotkut asiat ovat muuttumattomia, tietotekniikkaan ei ole suhtauduttu riittävällä vakavuudella niin kuin ei poliittisesti moneen muuhunkaan asiaan. Valittelevat rahan puutetta, mutta taitaakin olla järjen köyhyyttä.
Aamuhartaus pe 17.10.2003
Matti J. Kuronen, perheneuvoja, rovasti , Lappeenranta
Annaha ko mie souvan
Syysmuikulta Suur-Saimaalta he tulivat. Etelätuuli väänsi keulaa ja Sikosalon kohdalla alkoi sataa. Silloin mies perätuhdolta, isoisäni, sanoi: "Annaha ko mie souvan". Soutaja oli isoäitini. Mummolle tuli tämä juttu aina mieleen, kun tuli puhe rakkaudesta. Tuli aina silloin, kun hän keskittyi miettimään, miksi joku papinkoulun käynyt heittäytyy perheneuvojaksi eikä tee oikeita töitä. Vaikka olihan naapurinpoikakin ruvennut maanmittariksi, insinööriksi lukenut ihminen. Mitä perheissä neuvomista, mitä maassa mittaamista, kun naimisiin on menty ja aidat rakennettu?Annaha ko mie souvan. Tuli se mieleen silloinkin, kun yritin perustella perheneuvonnan tärkeyttä. Autamme ihmisiä ymmärtämään toisiaan, kehittämään kommunikaatiotaitoja. Vastakysymykseen en osannutkaan vastata: "Eiks hyö sit haasta?" Yritin perustella työtämme sillä, että autamme ihmisiä onnelliseen yhteiselämään. Hiljalle onni oli työväen osuuskauppa eikä olotila. Kysymykseeni, joka koski Hiljan ja Roopen parisuhteen laatua onnellisuudella mitattuna, sain vastaani hetken harrasta evakkonaurua ja todistuksen:
"Kuuleha poika, myö vaa selvittii".
Kun on perheneuvojana joutunut yli kolmekymmentä vuotta tekemään töitä avioliittojen remonttiverstaalla, osaa ottaa kaiken irti niistä hetkistä, jolloin saa toimia kokoonpanopuolella eli vihkimässä. Joskus niissä hommissa herää tosin sellainen epäilys, että nykyisen häähöyräkän aikana ihmiset eivät ajattele, että häistä seuraa jotain niin kuin elinikäiseksi tarkoitettu ystävyys-, yhteistyö- avunanto. Joku totuus taitaa piillä siinäkin, että naimisiin mennään humalassa ja avioliittoon herätään krapulassa. Mutta ei se kihlasormuksen päivämäärä sittenkään tarkoita samaa kuin parasta ennen -merkintä maitopurkin kyljessä. Pikemminkin uskon, että jokainen solmittu avioliitto on tarkoitettu selviytymistarinaksi, yhteiseksi soutamiseksi elämän tuulisilla vesillä eikä juuttumiseksi avioliiton satamaan oman vastahankakylmäkön kanssa.
Ehkä kukaan meistä ei mene parisuhteeseen tehdäkseen toisen onnelliseksi, vaan ratkaistakseen jonkun oman henkilökohtaisen ongelmansa. Vammoillamme me rakastamme. Jos se oikea tuntuu jossain elämänvaiheessa väärältä vastaukselta, niin silloin kannattaa aina tarkistaa oma kysymys. Eihän se voi olla sen miettimistä, kuka tekee minut onnelliseksi? Kuka soutaa minut vastatuuleen? Viisaampaa lienee sen pohtiminen, kenen kanssa minä haluan lähteä keräämään onnen pieniä pipanoita maailman rannoilta. Kenen kanssa otan pestin samaan laivaan, kenen kanssa me selviämme.
Katson työhuoneen ikkunasta sateen pieksemää Valtakatua ja törmään rakkauskertomukseen. Auto pysähtyy kadun varteen. Paitahihasillaan mies menee takakontille ja ehtii jo kastua. Hän avaa tavaratilan, ottaa sateenvarjon, avaa sen ja kiertää auton. Hän aukaisee oven naiselle, pitää sateenvarjoa avoimena ja ojentaa sen naiselle. Nainen hymyilee läpi sateen ja ikkunan. Mies kiertää autoon ja lähtee. Nainen jää varjoineen kadulle ja näyttää laulavan sateessa. Heidän täytyy olla hyvin vähän tai hyvin kauan aikaa naimisissa – tai ehkä sitten ei ollenkaan. Annaha ko mie souvan…
Mutta tämähän on aamuhartaus eikä mikään Arjen sankarit -ohjelma. Emme selviä avioarjenkaan teologiasta vain muistelemalla oppi-isämme Martti Lutherin isoa oivallusta: Kuka meistä miehistä pääsisi taivaaseen, ellei Jumala olisi antanut meille vaimoja koettelemukseksi. Avautuisiko tässä kaikessa jotain siitä, minkä Jeesus sanoo ensi pyhänä: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne”.
Jos te rakastatte toisianne. Niin kuin meistä pitää joka päivä löytyä rohkeus elää maailmaa Jumalan lasten leikkikenttänä, niin pitää meidän myös sitoutua päivittäin suhteeseemme. Jumalalla on vain päivän vanhoja lapsia. Me olemme vain päivän vanhoja puolisoita, jos me rakastamme toisiamme. Miten helposti me luiskahdamme juhlasta arkeen. Kanssasi pienikin hetkinen ikuisuus – siinä on sanottu jotain totta suomalaisen avioparin arjesta syksyisenä viikonloppuna. Millaisen todistuksen antaakaan liitoistamme se, että suosituin häävalssimme alkaa sanoilla: ”Metsään on tullut jo syys, lohduton yön hämäryys”.
Niin kuin jokaisen avioliiton tulee toimia myös siviiliin vihittynä, arkeen asettuneena, niin jokaisessa naisen ja miehen suhteessa elää jotain Jumalan läsnäolosta. Siinä on jotain luomisen aamusta, milloin Jumala toi naisen miehen yksinäisyyteen. Mitä me tietäisimme armosta, jos suhteessamme ei saisi elää se huumorin-, suhteellisuuden- ja armon tajun sekoitus, mikä saa avioparit seisomaan toistensa rinnalla kaikissa niissä vaikeuksissa, joita heillä ei olisi, jos he eivät seisoisi toistensa rinnalla. Siinä maistellaan sitä suurta hääateriaa, mihin Jumalan ja ihmisen rakkaustarina tulee lupauksen mukaan kerran päättymään ja arjen vedet muuttuvat taas hääviiniksi.
Annaha ko mie souvan, niin me rakastamme toisiamme tänäkin päivänä näissä tuulissa ja sanomme:
Minä haluan olla palvelijasi, ommella kenkäsi ja kammata hiuksesi. Minä haluan pestä vaatteesi, tappaa Sinusta täit
ja tuoda Sinulle maitoa, Sinä kunnioitettu. Minä haluan suudella rakasta kättäsi ja hieroa rakasta jalkaasi. Anna ko mie souvan… Näin me rakastamme toisiamme kaikessa rauhassa kaikkina elämämme päivinä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti