Niin miksi? Olen täällä ei-kenenkään maalla.
Katsoin päivällä Prinsessa Ruususen. Se palautti mieleen lapsuusajan ja lähimenneisyyden. Kokonaisuutena sadan vuoden unenaika on tutumpi ja turvallisempi kuin nykyaika. Unennäötkin ratkaistaan käräjäoikeudessa. Jos tekstiviestiprinssi sadun osapuolena ei saa mieleistään päätöstä, asia ratkaistaan seuraavassa oikeusasteessa, jota hallinoksi sanotaan.
Lapsen oikeudesta pidän kiinni, mutta satu on todellisuutta ihmeellisempi. Heidän tähtensä meidät oli manattu käräjille. Oli työtä ja opiskelua molemmille, mutta asuntoa lapsiperheelle ei järjestynyt. Lapset mummolaan hoitoon ja lapsettomina saimme vuokraluukun. Kaikkien tietojen taustat tutkittiin perusteellisesti, lapsista ei kysytty mitään. Koti-ikävä pakotti hakemaan lapset kotiin ja soppa oli selvä.
Vuokraisäntä tuli yöllä taskulampun kanssa tupatarkastukselle. Minusta tehtiin tutkintapyyntö, olinko johtanut tahallaan harhaan sanoessani, että olen ammattikoulussa. En työssä vaan vielä toteuttamassa hullua haavetta päästä opettajakoulutukseen perusopintojen jäkeen. Kohta tuli haaste käräjille ja siellä perheen yhdistämistä käsiteltiin leivättömän pöydän ääressä. Tuomari katsoi meidän tarkoituksemme huolehtia lapsistamme olevan hyväksyttävä eikä meitä viety vankilaan.
Monien muuttojen kautta olemme asettuneet aloillemme. Työ vei yhden Ruotsiin kuin 60 -luvun työttömyys kokonaisia kielitaidottomia perheitä. Lähtijällä on koulutus ja kielitaito, mutta pätkätöillä häntä nöyryytettiin valmistumisen jälkeen. Poliittinen kenttä on kielteinen ollut aina minua kohtaan. Enää en ole edunvalvojien rahastuksen kohteena, nyt kunnat itse rahoittaessaan toimintaansa lihottavat uutta ammattiryhmää.
Sitkeimmin minua ovat piirittäneet uskonkonsultit. En ole ollut käännytettävissä. En ole tullut enkä mennyt. Olen aina ollut. Annoin kenttäpiispalle palautteen hänen pahoitellessaan luopumista siitä seurakunnasta, johon osoitteenmuutos minut viskasi. Minua loukkasi pahoittelu, enhän lupunut uskosta. Vaihdoin vain osoitetta. Huomenna menen saksalaiseen jumalanpalvelukseen. Näin ei ole ollut aina.
Vuosia sitten katsoin uuden kerrostalokodin ikkunasta ulos joulukuun kuudentena. Nuori hyvin pukeutunut mies tutki roskalaatikoita pakkasaamuna. Silloin kouraisi syvältä. Muistin tuhlaajapojan tarinan, kotiin ei vielä kehdannut mennä. Jonakin päivänä muistuu koti mieleen ja vuosien myötä aina - ei vettä rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen, maa kallis isien.
Ruusun kastejuhlassa oli vai kuusi kultalautasta, että Tuonetar jätettiin kutsumatta. Hän kuitenkin ennusti haltijakummien lahjojen käyttöajan kestävän 15 vuotta. Sitten Ruusu kuolee. Yksi kummeista lievensi kuoleman sadan vuoden uneksi.
Tänään muistan erikoisesti niitä kummisetiä, jotka tulivat arkussa oman kirkkomaan multaan haudattaviksi saman kuorma-auton lavalla kuin isäni elävänä rintamalta viedäkseen tyttönsä kastettavaksi. Kaikki liittyy kaikkeen 95 -vuotiaan Suomi-neidon historiassa eikä aina niin mahtavasti kuin hoetaan näkemättä mittasuhteita: Mahtavaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti