Starka Arvid on kadonnut jäljettömiin. Sen on korvannut sängynlaitaan kiinnitetty köysi. Meillä ei ollut käytössä apuvälineitä, olihan Arvid ollut vahva koko ikänsä. Torpparin pojasta, paimenpojaksi, 93- vuotiaana vaihtoi maisemaa Tuonelan karjan kaitsijaksi.
- Jäi toiset aamulla nukkumaan, kun otin konttini naulastaan ja kiiruhdin karjateille.
Jatkaja oli paimentyttö, jolla on oma nimikkolaulunsa; Paimentytön sunnuntai. Hän on saanut olla sunnuntailapsi, olihan vallanvaihtumisenpäivä sunnuntai 6.2.2000. "Message in a Bottle"
(1999 directed by Luis Mandoki)
Pullopostia
Tänään on Arvidin päivä. Se tuo mieleen muistoja menneestä. Aamun uutiset vahvistavat näitä muistoja. Lepikon torppa ränsistyy rahan puutteesta. Kekkosen kuolemasta on 25 vuotta. Lapsuuskoti on ollut kylmillään talvet vuodesta 1979. Jätekukko kiekailee pihamaalla ja ulosotonuhalla maksattaa minulla jätemaksua. Maailmankirjat ovat sekaisin.
En ole pystynyt keskittymään arkistojen aukaisemiseen. Kaikesta on kulunut salassapitoaika umpeen. Meneillään on valituskierros. Eilen sähköpostiviesti ilmoitti.
- Palataan alkuun.
Siltä osin on kulunut aikaa 14 vuotta. On uhattu tikulla silmään, jos vanhoja muistelen. Sen tökkäsyn nokkii vihanen kukko, joka aina tähtäsi nokkansa lapsen silmiin. Sokaistuna laulava slummien miljonääri olisi tuottavampi kerjäläinen lastenkodille kuin näkevänä. Pojat olivat kuulleet, mitä ystävällisestä kohtelusta seuraisi. He ottivat jalat alleen ja häipyivät. Niin tein minäkin. Jätin kuitenkin nykyisen olinpaikan osoitteen, johonka kirjatut laskut lähetettiin. Vieraiden miesten nimellä tulleista kirjeistä nostan suuren mekkalan, varsinkin Kelalle. Se saattaisi keksiä minulle naapurista parisuhdekumppanin. Sen jälkeen en olisi ramadania viettävä sinkku.
Hyvinvointivaltion kaatopaikan asukkailla on sama kohtalo kuin slummien monimiljoonaisilla kaatopaikoilla. Hyvinvoipa eliitti on kovin pieni pääluvun mukaan. Mutta sitä suuremman leiviskämäärän käyttäjä isännän uskoessa omaisuutensa palvelijoiden hoitoon. Itse lähti ulkomaille. Kansan opetukseksi otetut vertaukset ovat opettavaisia tänä päivänä. Oppi pitää kuitenkin ottaa kantapään kautta.
- Sinulle ei uskalla mitään puhua, kun sinä tiedät jo kaikki. Se oli murrosikäisen vastaus äidille, jonka piti olla isänäkin tarvittaessa. Oman isän käytöksen auheuttamaa häpeää pakoon olisivat tytöt lähteneet lastenkotiin. Ehtona oli.
- Jos sinä et lähde, me menemme. Ei tuota voi kukaan katsoa. Siitä alkoi isävieruukuuri. Ei isän tervehtymiseksi, vaan meidän perheen tie isättömäksi. Tästäkin on tökätty eronneena naisena ja isättöminä lapsina. Muistan kyllä, miten niitä lapsia tehdään luonnonmenetelmällä. Se oli äidinsukupolven ongelma, ettei lapsia syntyisi enempää, kuin jaksaa huolehtia. Tykinruuaksi heitä kuitenkaan ei olisi koskaan liian paljon. Olin 4 -vuotias, kun Hiroshima pommitettiin maailmankartalle.
En ole pystynyt keskittymään arkistojen aukaisemiseen. Kaikesta on kulunut salassapitoaika umpeen. Meneillään on valituskierros. Eilen sähköpostiviesti ilmoitti.
- Palataan alkuun.
Siltä osin on kulunut aikaa 14 vuotta. On uhattu tikulla silmään, jos vanhoja muistelen. Sen tökkäsyn nokkii vihanen kukko, joka aina tähtäsi nokkansa lapsen silmiin. Sokaistuna laulava slummien miljonääri olisi tuottavampi kerjäläinen lastenkodille kuin näkevänä. Pojat olivat kuulleet, mitä ystävällisestä kohtelusta seuraisi. He ottivat jalat alleen ja häipyivät. Niin tein minäkin. Jätin kuitenkin nykyisen olinpaikan osoitteen, johonka kirjatut laskut lähetettiin. Vieraiden miesten nimellä tulleista kirjeistä nostan suuren mekkalan, varsinkin Kelalle. Se saattaisi keksiä minulle naapurista parisuhdekumppanin. Sen jälkeen en olisi ramadania viettävä sinkku.
Hyvinvointivaltion kaatopaikan asukkailla on sama kohtalo kuin slummien monimiljoonaisilla kaatopaikoilla. Hyvinvoipa eliitti on kovin pieni pääluvun mukaan. Mutta sitä suuremman leiviskämäärän käyttäjä isännän uskoessa omaisuutensa palvelijoiden hoitoon. Itse lähti ulkomaille. Kansan opetukseksi otetut vertaukset ovat opettavaisia tänä päivänä. Oppi pitää kuitenkin ottaa kantapään kautta.
- Sinulle ei uskalla mitään puhua, kun sinä tiedät jo kaikki. Se oli murrosikäisen vastaus äidille, jonka piti olla isänäkin tarvittaessa. Oman isän käytöksen auheuttamaa häpeää pakoon olisivat tytöt lähteneet lastenkotiin. Ehtona oli.
- Jos sinä et lähde, me menemme. Ei tuota voi kukaan katsoa. Siitä alkoi isävieruukuuri. Ei isän tervehtymiseksi, vaan meidän perheen tie isättömäksi. Tästäkin on tökätty eronneena naisena ja isättöminä lapsina. Muistan kyllä, miten niitä lapsia tehdään luonnonmenetelmällä. Se oli äidinsukupolven ongelma, ettei lapsia syntyisi enempää, kuin jaksaa huolehtia. Tykinruuaksi heitä kuitenkaan ei olisi koskaan liian paljon. Olin 4 -vuotias, kun Hiroshima pommitettiin maailmankartalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti