Kirkastussunnuntai valkenee harmaana. Sade on muotoillut Kaupungintalon puiston vihreyden uuteen uskoon. Vihreys ei enää ole läpipääsemätön seinä. Oksat erottuvat toisistaan kirjoittaen päivän tekstin taivaalle. Enkeli ilmestyy näkyviin, kun pysähdyn katsomaan runon tekstiä.
Enkeli on vihreässä asussa, pää painunut tervehdykseen meille maanmatosille, siivet levitettyinä siunaukseen. Kurottaudun katsomaan hiukan alemmaksi katon tasolta. Pitkän vihreän puvun helmassa on kultaa, syksyn ruskan sävynä. Minun enkelini kulkee edellä ja kirkastuu minulle kirkastussunnuntaina. Se on ilmestys. On hyvä, että olemme täällä.
Vuosia sitten Aitoon kirkastusjuhlat olivat maallinen rieha. Lehti-imoitus oli ainoa kanava siitä tiedottaa. Jo silloin tietoni Kirkastusjuhlasta ja rock-tapahtumasta olivat ristiriitaiset. Nyt sen ymmärrän. Iloitse iloitsevien kanssa. Kyllä murheetkin tulevat aikanaan valaistuneellekin.
Enkeli puistossa ilmoittaa tulevista tapahtumista. Vitas on saanut pitkän valkoisen kaulahuivin ihailijoiltaan. Pitkänä ei hyvä. Taittaa sen kahtia ja ja pujoittaa pään silmukan läpi. Sen on hänen tapansa muodikkaasti. Fanina en osallistu itse kohteen stailaamiseen. Hyvä kun ehdin itseni pyntätä juhlakuntoon. Kolmenvartin kirkko ei kutsu seurakuntalaisia näkemään esitystä. Radiojumalanpalvelus vapautta kädet tekemään hyödyllistä kuuntelemisen aikana. Se auttaa keskittymään, mutta ei samalla rokkaamaan. Vitas pitää siitä huolen ja villitsee yleisönsä, seppelöidyn fanimummon mukaanlukien.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti