"Ebba bakar bullar små, lilla Barbro tittar på" vai "Kerenski se leipoi suuren taikinan, suolaksensa aikoi koko Suomen maan". Ei ollut yhtään tienviittaa kahdella kielellä kotiseudullani. Äitini haki naapurin pojan ruotsinkielen kirjan minulle oppikirjaksi, kun lähdin oppikouluun vieraalle paikkakunnalle. Sieltä luin Eban leipomisesta ruotsiksi. Ne olivat niitä munkkilatinistiopintoja. Kenelläkään ei ollut opettajanpätevyyttä. Oli armeijan raakkeja, vapisevia ukkoja ja vähän opiskelleita opettajia. Historia oli minun alani ja kemia. Mutta tyttö ei voinut saada kemiasta 10, sen sai yhtä hyvin menestynyt poika ja minä tietysti vain 9. Millään numeroilla ei ollut mitään merkitystä, pärstäkertoimilla ja varallisuudella siihen aikaan paikat jaettiin.
Oireilen psykosomaattisesti, kun pistäydyin maisemissa, jossa välimatkat ovat kasvaneet, ihmiset hävinneet ja kansakoulut jääneet kylmilleen. Kuinka silloin 60-luvulla jouduinkaan erämaahan, kun nyt tuottaa päänvaivaa mennä Helsingin lähialueella oikoradan ulkopuolelle. Ebba on leiponut makeata leipää sotalapsille, jotka liikuttuvat kyyneliin käydessään Suomessa. Samoin hoitajien pätkätyökokeiluun kyllästyneet nuoret hoitajat ovat valinneet hoitotyön Ruotsissa. Yhteydet paremmat tulla päiväkahville lentäen kuin matkustaa puolipäivää Kuopion korkeudelle. Siellä kunta on ryhtynyt Kerenskin aikeita elvyttämään ja myy rantansa ja tuo velivenäläiset tiettömien taipaleiden taakse naapuriksi hankkimaan alkuperäisten kustannuksella lisää rahaa sijoittamalleen pääomalle.
Muutosvauhti on niin kovaa, että ehtii tapahtua monta lamaa, joista kunnat selviävät muuttamalla katukilpiä venäläisiksi. On aivan sama, onko ollut muiluttajan tai muilutetun jälkeläinen. Kaikki yhtä Räikkö Räähkien sukua, joka luulee elävänsä vielä tuhat vuotta valittuna kansana Länsirannalla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti