Katson kotisivuni yhteistyökumppaneita. Tunnen kuuluvani sukuseuraan. Minulla on sukumme tarina kerrottavana. En häpeä syntyperääni leimautumalla enemmän kouluja käyneisiin suvunjäseniin. Sanoudun irti äidin puolen suvusta. Olihan äiti jättänyt lapsuuskotinsa ja muuttanut naapuriin mennessään avioon isäni kanssa. Tädit ja enot yrittivät kaikkensa saadakseen lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin heillä itsellään oli ollut. Millä mittarilla ja kehenkä menestystä verrattiin. Sehän olin minä, opintielle lähteneenä. Kysymyslista oli nopeasti läpikäyty. Mitä sinä omistat? Sanallisen loppulausunnon annoin itselleni toisen ajatusten tuloksena. Eihän sillä ole kuin tyhjä pää ja tuulen huuhtoma pee. Tämän jälkeen on ollut helpompi hengittää, kun tiedän heillä olleen ikänsä raskaasta työstä kertyneen minimieläkkeen.
Sukupolvenvaihdoksia ei tullut, vaan avioerojen ja kuoleman kautta vanhempien aikaansaamat lapsuuskodit kupattiin kuiviin. Kyllä ne miehet osaa, mutta samaan pystyvät naisetkin. Onhan heillä avio-oikeus ja perintö otetaan, vaikka ulosmittauksen uhan alla. Niin nököttää siellä molemmat mummolat tyhjillään, että työllä hankittava perintö pesänosakkaille on tullut maksettuksi.
Isäni sai sukuviirin 90-vuotissyntymäpäivänä. Suomen lippu tuli samantien. Setäni, punaisena vangittu, 29-vuotiaana kuollut Juho Taavetti saa muistolaatan 90 vuotta kuolemansa jälkeen. Minun tehtäväni on ollut perimänsiirtäminen ja olen hoitanut leiviskäni niin hyvin, kuin olen osannut.
Seurakunta on vaihtunut osoitteen muuttuessa. On heitetty kuin hernepussia. Nyt olen löytänyt lopullisen hengellisen kotini, asunpa sitten missä tahaansa. Kirkkomatka on lyhentynyt oikoradan myötä. Paikallisen seurakunnan kirkonkynnys oli minulle liian korkea enkä keisarille enää jaksanut antaa, mikä keisarin on. Laulun sanat ovat takaraivossa. Oi, Jumala, siipeni murtuneet, ota käsiisi íhmeellisiin. Olen lentänyt liian kauas, olen joutunut eksyksiin.
Osasto 10 tuli tutuksi kauan sitten Mirja Pyykön ohjelman kautta. Olen kuulunut joukkoon yli 12 vuotta kaukomummina. On ilo tavata Hyksin syöpälasten isovanhemmat leirillä ja saada itselleen voimaa vaikeasta sairaudesta selvinneistä elämäniloisista lapsista. Näiden lasten hoitaminen ei ole omaishoitoa (nyt on 20.10.2014) eikä isovanhemmilta vaadittua hoitoa ollenkaan. Olemme vain läsnä tarvittaessa, kun syöpä koettelee perhettä sijaiskärsijöiksi joutuneiden lasten kautta.
Omaishoitajien virallinen organisaatio on taaksejäänyttä elämää. Zu Hause Pflegen on tullut tilalle. Minua kiellettiin puhumasta omaishoitamisesta, kun ei ole enää hoidettavaa eikä tällä rahoitusalueella ole ollutkaan. Kaikkia omaishoitajia ei pidä tavoitella, kun ei ole budjetissa määrärahoja apuatarvitsevien hoidonjärjestämiseen. Närståendevårdare tekee työn ja omaishoitajana keskustelee rahasta ja muista lakiinkirjatuista oikeuksista leipäpappien kanssa. Rooli on sitova kuin siiamilaisen kaksosparin elämää. Kuka ei ole sitä kokenut, ei sitä ymmärrä eikä voi muuta kuin puhua, ettei tekisi sitä mistään rahasta. Mutta mikä on se tekijä, "joka saa seisomaan meidät toistemme rinnalla kaikissa niissä vaikeuksissa, joita meillä ei olisi, jos emme seisoisi toistemme rinnalla."Matti J Kuronen Radion aamuhartaus
Onko elämää ennen kuolemaa? Jumalainen heinäkuu on minulle sopiva teema tutustua siihen, millaisena se annetaan minulle elettäväksi 07.07.07 ja sama jumalainen kuu kirjataan vuoden kuluttua blogissani 08.08.08, vaikka meno olisi muuttunut nykyistä jumalattomammaksi. Ei ole mitään uutta auringon alla kollektiivisesti eikä globaalisti, mutta Jumala-suhde on minun ainoa oma asiani tässä elämässä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti