Öllin isän öppivyödet öpettivat: Sinä kun olet niin suureen tottunut mualimassa. Sinulle ei kelpaa ostaa 60-luvulla rakennettua rivitalo-osaketta. (Kaikki vokaalit a-umlaut-merkillä äännettynä.) Yksi enoistani oli Rakentaja (äitini nuorin veli). Kirjoitin hänelle Arvo Turtiaisen runon, kun tiesin enoni sairastuneen. Kiitokseksi siitä, minkä kasvukäyrän hän jätti jälkeensä sukulaisten mielessä. Jätin pois runon viimeiset rivit, jotka toteutuivat:Koko ikänsä hän rakensi.
Mutta yksikään talo ei saanut nousta
josta hän olisi voinut sanoa tämä on minun,
yhtäkään päivää ei kulunut
jolloin hän ei olisi tehnyt työtä toisten hyväksi,
ja hänelle, rakentajalle,
rakensi tyly käsi viimein arkun viidestä laudasta,
hänet, rakentajan, siunasi multaan ääni
joka ei rakentajia tuntenut.
Hän teki työnsä ja lähti.
-
Kukaan ei häntä muista, kukaan ei kysy.
Kanervien kalpea punerrus
on ainoa loisto rakentajan haudan yllä.
Kaikki on käynyt toteen. Sain kiittää enoa eläessä. Sukua ei kutsuttu hautajaisiin. Näin jälkikäteen olen kiitollinen, ettei minulle myyty enon rakentamaa taloa. Mitäpä minä sellaisella suurella linnalla tekisin kylässä, jossa oekeet immeiset ovat kuolleet sukupuuttoon. Kaupat vaihtuneet rihkama-, romu- ja rättivalikoimiksi. Sänkyni oli viimeiset vuodet kirkonkammarissa. Edellisten emäntien aikana isännät sanoivat kylpeneensä yhtenään saunassa, joka kuului asuntoon. Minusta tuntuikin, että se oli ollut yleinen sauna ja siellä aina miestenvuoro.
Puheenaiheet aina naisista Junnu Vainion muistellessa saunareissuja. Puhuin ääneen visioitani, ja minua kiirehdittiin pois, että kirkko sen toteuttaisi Lähimmäisen kammarina. Isäni tarvitsi yölläkin nostamista ja siksi valvoin hänen yöhoitajana. Kolme kuukautta kesti saattohoitoa vuodeosastolla. Minulle oli se aika järjestellä muuttoa pois, - väliaikaisestiko. 8 vuotta enteilee jo lopullista poissaoloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti