lauantai 27. marraskuuta 2010

Nuorgamista etelään jälkistalinismiako?

On turvauduttava lehtikuviin, kun en satu paikalle silloin kun tapahtuu. On vain muistikuvia vastaavanlaisista ilmeistä ja eleistä. Milloin se on turpajumppaa, milloin tunnetilan näkyvä muoto.

Kävelin sisään vuodeosaston ovesta. Käytävällä kohtasin naisen istumassa pyörätuolissa. Kasvot olivat vääristyneet vielä enemmän näyttämään kaksikymmentä yli kahdeksan. Hän katsoi minua tunteakseen ja jotakin tuttua häivähti mielessä. Hän oli tätini, toinen jalka oli amputoitu reideltä poikki. Kipu ja tuska näkyi kauas. 

Monet ilmeet olen nähnyt nuoren ja vanhan kasvoilla ja tämä on tulevaisuutta ministerillekin. Minun tieni nousi pystyyn keskikoulun viimeisellä luokalla. "Jos lukioon lähdet, meillä et enää asu." Näitä sanoja selviteltiin vuosia myöhemmin. Muutin tien toiselle puolelle kolmeksi vuodeksi. Kirjoitin yo:ksi ja poistuin vähin äänin koulupaikkakunnalta.

Näimme ehkä joskus pikaisesti, mutta emme keskustelleet sen pidempään. Sitten kohtasin naapurin rouvan. Hän paljasti sanonnan taustan: "Kyllä polliisin rouvaa otti älälle, kun vielä jatkoit lukioon naapurissa." 
En ollut muistanut näitä asioita vuosikausiin. Tunnetila selvitti monta asiaa, eihän Saikkaran lapsista saanut mitään tulla. Hän pitäisi siitä huolen, hänen perheelle kaikki. Tarkoitus pyhitti keinot. 

Tapahtui asioita minusta huolimatta. Polliisi halvaantui pyörätuolipotilaaksi ja rouva ei ehtinyt huolehtia omasta terveydestään. Hoitamaton diabetes vei jalan alkaen ukkovarpaasta, sitten puolikas jalkaterästä hoitovirheen takia ja loppujen lopuksi polven yläpuolelta jalka katkaisttiin. Hän oli muuttanut vanhempieni naapuriin ja sain terveisiä.
- Eikö se käy enää sairaita katsomassa?
Eihän minulla ollut mitään syytä olla menemättä, kun käyntini oli hyväksytty. Silloin hän palasi niihin nuoruusaikoihin. Polliisi oli kaiken takana ja rouvan piti totella herraansa.

Käytiin pitkät keskustelut polliisin sairastumisesta ja muutamasta vapaasta vuodesta kuoleman jälkeen. Nyt tämä oma sairaus leikkauksineen pyörätuolipotilaana ja ulkopuolisen avun tarvitsijana. Vielä oli tallella elämän koreus ja se piti häntä hengissä kolme vuotta kotona pyörätuolissa. Toimitin hänen asioitaan ja olin saattajana sairaalassa käydessä. Musta Ukkonen oli kateellin, kun ei saanut rahastaa palveluista. Siltä taholta sain syyttä vihat päälleni. Kaikki tämä riehuminen ennen itsekunkin kuolemaa.

Suvun tavan mukaan olimme isän ja tädin kanssa arkkuunlaittotilaisuudessa. Omat lapset vähän pakosta, olivat ehkä shokissa. Itse rauhallisella mielellä katsoin viimeisen kerran elämääni jäljen jättänyttä tätiä. Ilme oli levollinen, kasvot kauniit kuin neidolla nuoruuden valokuvissa. Meille ei jäänyt selvittämättömiä asioita. Olin valvonut hänen luonaan viimeisen yön sairaalassa lupaukseni mukaan. "Kuolla yksin on kunniaton kuolema. Minä tulen, kun on sen aika." Siitä lupauksesta täti piti kiinni. Seurasi silmillään liikkeitäni sängyn vierellä. Hän oli elossa, kun poistuin aamulla sairaalasta.

Tein arkiaskareet isän luona ja kävin sohvalle pitkäkseni, jos vielä toinen yö menee valvoessa. Naapurin Manu rymyää ovesta sisään. Istuu keinutoliin ja paasaa suureen ääneen: "Tiällä sitä vuan muataan ja katotaan telekkarista hiihtoja. Minä en kato telekkaria." Otin tyynyni ja poistuin toiseen huoneeseen sanomatta sanakaan. Manu häipyi omia aikojaan. Kuolevien  ja omaishoitamisesta hän ei mitään ymmärtänyt.

Kirjoitan näitä yhtä yksinäiseltä matkalta Nuorgamista Rovaniemelle, kun tie on yksisuuntainen. Onneksi näissä teissäkin on kaksi puolta liikenteelle, oikea ja vasen. Voi vaihtaa kaistaa yhteentörmäyksen välttämiseksi. Muistoa kuitenkin kunnioitan samalla mitalla millä osanottoa ilmaistiin: "Muistoa kunnioittaen" jatkuu.

Ei kommentteja: