On edessäin uusi tie

Tie (La Strada) - Olavi Virta/

Aina sieltä lähdettiin vapaata vettä pitkin veneenkokan osoittaessa suuntaan, mihin milloinkin oli asiaa. Takaisin tullessa valintaa ei tarvinnut miettiä. Edessä oli kotimatka, Vihtaniemen viimeinen talvisavu. Niemenkärki oli virkistysaluetta ja lehmien laidunta.

On tullut uusi aika vuosisadan kallistuessa loppupuolelle. Kunta näki, että olimme saaneet elää liian leveästi. Vapaata liikkumista pitää rajoittaa tuomalla uusrikkaat kunnanmökkiläiset rannoille jakamaan elämää pellossa veräjät auki. Meiltä ne sulkeutuivat lopullisesti.

Mikä oli se huutavan ääni korvessa, joka vetosi elämän jatkamista oikeuden ratkaistavaksi: "Maaoikeushan sen viimekädessä päättää", kuuluuko meidän ranta enää meille vai kunnan haalimille sijoittajille. Siinä sitä ihmetteli isäni aluksi, mutta kertoi sitten minulle. Pyysi ihmettelemään kanssaan ja kysymään, kuinka maa makaa. Hän varmasti koki muuttuneen tilanteen yhtä pakottavaksi kuin sotaan lähdön. Se ei jättänyt valinnan varaa. Oli lähdettävä. Vielä suuremmalla syyllä hän ihmetteli pakkomääräystä rauhan aikana. 

Julma jumala rahan voimalla oli saanut toteuttajansa pienissä kunnissa.  Minulle kerrottiin; mies tuli vuonolta, näyttäen huonolta siinä vinohelmaisessa villapaidassa, haudankaivajaksi. Avioitui sairaanhoitajan kanssa, jolla oli ollut haaveena päästä piispattareksi. Piispa valitsi toisin ja tarina kertautui uudelleen, kun silloinen pappismies saarnasi piispana kirkossa. Jokainen on mahdollinen ehdokas lemmenkippeitten naisten unelmien kohteena. 

Minulla ei ole kokemusta, onko kirkon sisällä sukupuolineutraaleja parisuhteita. Olisihan minun puruaivoille pähkäilemistä, jos pappisperheen molemmat puolisot olisivat samaa sukupuolta. Kumpi olisi herra kirkkoherra ja kumpi rouva kirkkoherra, vai olisiko presidentin vastaanotolla molemmat herrakirkkoherroja toinen virkansa puolesta kutsuttu, toinen avec.

Pysyäkseni asiassa tämä haudankaivaja keksi luvata lapsettomalle pariskunnalle vanhuuden hoidon ja huolenpidon, jos saisi kirkonkylän keskustasta vanhusten maat itselleen. KoiraPennanen meni halpaan, kun uskoi kuolleitten sielujen metsästäjää. Omaisuus siirtyi haudankaivajalle, vanhukset tarvitsivat hoitoa. Heidät siirrettiin laitokseen odottamaan kuolemaa. Olihan heillä eläkkeensä, jolla maksoivat saattohoitonsa. 
Siinä saneltiin Tuusniemelle toimintastrategia 1980 -luvulta lähtien. Kaikki halusivat hyötyä vanhojen ihmisten pahan päivän varalle säästämästä pesämunasta. 

Vanhempani olivat joutumassa tähän tilanteeseen, kun isäni soitti avuntarpeesta äidin halvaannuttua. Hautaustoimistosta käytiin monta kertaa päivässä vanhempieni luona. Hoivarinki oli vain suurentunut, kun maalta vanhukset tulivat kirkonkylään lähelle palveluja. Kunnanlääkäri, toinen vinohelmaisen T-paidan käyttäjä, ei katsonut hyvällä isääni, joka ei ollut höynäytettävissä. Näistä omistaan kiinnipitävistä tuli lakovariksiin verrattavia paluumuuttajia. Pysyisivät siellä entisillä elomaillaan ja kuolisivat maanhiljaisina jättäen perintönsä yhteiseksi hyväksi.

"Minä tulen" ja tulin ja näin ja sain tarpeekseni. Nyt tein pikavisiitin tietä pitkin. Tie oli kunnostettu valtion apurahalla, merkitty aurausviitoilla ja rantaan tehty kääntymispaikka sulan veden ajaksi. Ehkä siitä talvella jatkuu jäätä pitkin talvitie kirkonkylään. 
Itse ajattelen Juojärven veden vajoavan jättäen lomahuvilat tyhjän uoman reunalle. Olisihan siinä rotkolaaksoa ihmeteltäväksi, kun on niin paljon riitaa. On maailmassa tapahtunut suurempiakin ihmeitä, kun ei osata viljellä, varjella eikä elää sovussa toistemme kanssa tässä kauniissa maassa.