Kuolleenmeren kääröt

Eletty elämäni kertautuu aina uudelleen yhtymäkohdissa tähän päivään uutisista kuultuna. Todistusaineiston säilyminen on kohdallani ihme.

Taas kerran tavaramme olivat muuttokuormassa ilman määränpäätä seuraavasta kodista. Lasten kanssa hakeuduin tuttujen luokse, mihin lie (X) rastina ruudussa avioliitossa elävä mies hävinnyt. Vasta viikkojen perästä tiesin, missä tavarat olivat. 

Menin varovasti maanalaiseen tyhjältä näyttävään autotalliin. Siellä perimmäisessä nurkassa oli meidän koti paketeista purettuna. Otin mukaan välttämättömimmät tavarat ja poistuin ahdistuksen puristaessa rintaa. 

Katto oli saatava pään päälle ja lehti-ilmoituksella se löytyi. Asunnonvälittäjät ottivat välityspalkkioita antamalla osoitteita jo vuokrattuihin kohteisiin. Eikä asunnottomuus ole mihinkään hävinnyt. Sitä tuodaan esille viettämällä asunnottomien yötä.

Toinen uutena tullut esitys uutisissa oli pikakouluttaa vanhusten avuksi uusi matalapalkkainen hoivatyötä tekevien uusavuttomien ryhmä. Jos on oppinut itsestään pitämään huolta, osaa huolehtia avuntarvitsijoista tekemällä samaa, mitä itsellekin toivoisin tehtävän. 

Herättää vastusta koulutettujen sairaanhoitajien taholta.

Nyt on kyse työstä ja työn arvottamisesta. Se tulee esille koulutusrahastoa koskevassa laissa. "Yrittäjänä, maatalousyrittäjänä, perhehoitajana ja omaishoitajana tehty työ ei kerrytä työhistoriaa." Työtä on vain palkkatyö ja optioilla lahjottujen johtajien rahastus. Viimeksi törmäsin tähän lakiin suoritettuani kaksi ammattitutkintoa, joista nuoremmat kuittasivat porkkanastipendit. Minulle tarjottiin keppikeittoa, olihan ikä ja työhistoria ehdottomia esittelijän mukaan. Hän vetosi lakipykäliin, jotka viimeksi oli vahvistanut rauhanruhtinas ollessaan presidenttinä typerille suomalaisille.

Kukaan ei ole kysenalaistanut tuota lakia ja yhdenvertaisuutta lain edessä. Ylpeillään vain meidän osaamisella rauhantyössä, kun on saatu rauhan noopeli. Se ei ole minulta pois, saihan Äiti Teresa Nobel -palkinnon kuolevien hoidosta Kalkutan kadulla. Se antaa arvon minunkin tekemälle työlle maailmalla.

Palaan Kuolleenmeren kääröihin omista lähtökohdista. 

Kun vihdoin oli saatu seinät ympärille, tutkin tarkkaan olivatko kaikki tavarat tallella. Kirjoja oli käytetty maalialustoina ja töhritty. Vihkiraamattu oli poissa. Se hävisi sille tielleen. Olin surullinen, olihan siinä merkinnät perhetapahtumista. Tänä päivänä ja jo silloin iloitsin, kun kouluaikana alkanut kirjeenvaihto saksaksi oli tallessa siinä käsinpunotussa, vaaleansinisessä paperikotelossa. Minua ihan huimasi ne kirjeet ja talletin uudelleen laatikon pohjalle.

Saimme uuden kodin ja lähetin kirjeen Tonavan rannalle. Siitä se virisi uudelleen. (X) rasti ruudussa tuli mustankipeäksi, minulla ei saanut olla ketään uskottua. Hänellä vain velvollisuuksia sukuansa kohtaan. Nuo sukulaiset ottivat kirjekuorista postimerkit ja leikkasivat palan korttien nurkista lupaa kysymättä minulta. 

Vuoden voimautuminen valokuvien kautta on tuottanut tulosta. Eletty elämäni on järjestynyt yhdestä valokuvasta alkaen. Siitä seurasi elämäntarina, tunneperhe, selviäminen syöpälapsen ja pikkusiskon mummona. Omaishoito suuressa sisarusparvessa ja omat puoleni ovat vielä esittämättä ryhmälle. Vanhat albumit on päivitetty. Uutta on suuri leikekirja ja kellarista tuotu kirjenippu vielä työstämättä.

Viimeiselle sivulle kiinnitän kuitenkin palan Berliinin muuria ja ne kolme valokuvaa unohtumattomasta Suomesta ja nuoresta neidosta Jännevirran sillalla. Jokiristeily voi alkaa. Voimauttavan valokuvan menetelmät auttavat huostaanotettuja tyttöjä, mutta myös väärinymmärettyä 7 -kymppistä mummoa.

ELÄMÄ ON IHANAA, KUN SEN OIKEIN OIVALTAA.

Sitä ei vain voi suomeksi kirjoittaa, kun kirjurit ja tulkit tekevät konekielistä tekstiä. Minäkin sitä osasin, mutta käsittelen ja elän sen tunteella uudelleen.
Kuuntelen ulkoa kuuluvaa porausta kuudenteen kerrokseen kolmen summerin takana. Kerrostalon seinän vierestä on kaivettu auki monta metriä talon perustuksia. Kosteusvauriota sieltä korjataan. Uskomaton juttu sijoitusasuntojen omistajille.
Minulle vuokranmaksajana ei ole mitään uutta. Kaikki Suomessa tehdyt menestystarinat osoittautuvat kupliksi. Pitää viedä työt halvan työvoiman maihin. Sieltä tulee myrkyillä käsiteltyjä homehtuneita kenkiä ja huonekaluja. Suomalainen työ on kärsinyt arvonalennuksen, kun omistajien pitää saada voittoa. Kuinka kauan tämä kehitys voi jatkua?
Sanoudun tästä kaikesta irti ja teen pieniä tekoja suurella rakkaudella.