Tirkkosen sukuseuran Vaakuna
on merkitty Suomen heraldisen seuran rekisteriin 29.4.1991 numerolla 381. Vaakunan kilvessä on vihreä niinipuu, Niinimäen mukaan. Vihreä panta symbolisoi maanviljelijöitä ja merkuriuksen sauva kauppiassukuhaaraa.
on merkitty Suomen heraldisen seuran rekisteriin 29.4.1991 numerolla 381. Vaakunan kilvessä on vihreä niinipuu, Niinimäen mukaan. Vihreä panta symbolisoi maanviljelijöitä ja merkuriuksen sauva kauppiassukuhaaraa.Nämä tiedot kirjoitin sukuvaakunan takana olevasta tekstistä käydessäni Tuusniemellä 7 vuoden kuluttua omaishoitoajan päättymisestä. Tässä vuosien mittaan keskusteluyhteys on ollut poikki. Olen ollut liian vahva suvunedustaja tietäessäni elosta ja olosta Vihtaniemellä.
Elämä jatkuu kuin opintomatkallani "kiinalaisessa helvetissä". On ollut kaikkitietäviä kauttakulkijoita, jotka ovat yrittäneet hyötyä vanhoista, sairaista ja vammaisista kuin Gogolin romaanissa "Kuolleet sielut". Sillä ei väliä, onko enää elossa, mutta mitä hänen jälkeensä voisi vielä hänelle kuuluvaa siirtää itselleen. Muistomerkit on tallella muistettuina tai vaiettuna häpeänä kertomassa syntyperästä. Isäni sisaren hauta oli unohdettu, samoin punaisena vangittu, 29-vuotiaana kuollut setäni ei saanut nimellistä hautapaikkaa. Mummon orava tunsi tapulin takana minut, olinhan vienyt kukat oletetulle hautapaikalle. Muistolaatta on nyt isovanhempien haudalla. Suvun jalanjäljissä kulkien muistan suvuntarinan, kun vielä olen muistamassa. Olen oppinut uuden kirjoitustaidon siltä varalta, jos kirjurit ja tulkit haluaisivat muuttaa minun elämäntarinaani.
Elämä jatkuu kuin opintomatkallani "kiinalaisessa helvetissä". On ollut kaikkitietäviä kauttakulkijoita, jotka ovat yrittäneet hyötyä vanhoista, sairaista ja vammaisista kuin Gogolin romaanissa "Kuolleet sielut". Sillä ei väliä, onko enää elossa, mutta mitä hänen jälkeensä voisi vielä hänelle kuuluvaa siirtää itselleen. Muistomerkit on tallella muistettuina tai vaiettuna häpeänä kertomassa syntyperästä. Isäni sisaren hauta oli unohdettu, samoin punaisena vangittu, 29-vuotiaana kuollut setäni ei saanut nimellistä hautapaikkaa. Mummon orava tunsi tapulin takana minut, olinhan vienyt kukat oletetulle hautapaikalle. Muistolaatta on nyt isovanhempien haudalla. Suvun jalanjäljissä kulkien muistan suvuntarinan, kun vielä olen muistamassa. Olen oppinut uuden kirjoitustaidon siltä varalta, jos kirjurit ja tulkit haluaisivat muuttaa minun elämäntarinaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti