Kohtaus metsässä

Kirkonmäki alkoi täyttyä jo hyvissä ajoin lauantaina iltapäivällä busseista ja kahvi-, kirjallisuus- ja muusta markkinarekvisiitasta. Illalla oli parantamiskokous kirkon sisällä. Olin luvannut äidilleni viedä hänet tähän tilaisuuteen. Äiti jännitti parantajan kohtaamista. Puoltatuntia ennen tilaisuuden alkua olimme kirkon edessä, mutta kuinka pääsisimme portaat ylös. Pyörätuoli kannettiin sisälle. Kirkko oli täynnä ääriään myöten. Seisomapaikoille ei otettu osallistujia. Äiti istui pyörätuolissaan, ja penkkiriviä tiivistämällä minäkin sain istumapaikan.

Etukäteen ehtineet olivat tehneet olonsa mukavaksi ja varanneet riittävästi tilaa ympärilleen kuin bussimatkustajat viereisen penkin kasseilleen. Huokasin helpotuksesta aina kun astuin täpötäyteen linja-autoon, joka oli puolityhjä, etten ollut lentokoneessa. Pitkien puheiden jälkeen päästiin itse asiaan. Parantajapappi oli siunannut äitini ja itse kävin edessä keikahtamassa kumoon.
- Tarvitsetko sielunhoitoa, kysyttiin. En tarvitse ja pyörätuoli kannettiin ulos kirkosta. Ilosena tapahtumasta juoksujalkaa riennettiin kotiin. Olimme juomassa teetä myöhään äidin kanssa tavoistamme poiketen, sillä äiti halusi jo aikaisin unilääkkeellä nukkua päivästä pois. Isän pilke silmäkulmassa kertoi tapahtuneesta kuin Sasu Punaisen tai "leipää ja sirkushuveja"- tilaisuuteen osallistumisesta.

Äidin kuoltua kysyin isältäni: Onko ukin Jumala kadoksissa. Hän ei muistanut enää Jumalaa, vaan epätoivoisena kuin Tuomas valitti: Ei ole Jumalaa, sinäkin tulit tänne ja äiti kuoli. Täti menetti jalkansa etkä sitä hoitamisesta huolimatta voinut estää. Isälläni oli suhteeni suuret odotukset, joten kysyin samaa uudelleen useamman kerran. Hän muisti sodassa ihmeellisen pelastumisen, kun partioretkellä katsoi suoraan pensaasta kohti osoitettua pyssynpiippua. Mutta laukausta ei tullut. Hän palasi takaisin ja arveli Jumalan olleen pelastajansa silloin ja muissakin tilanteissa, että henki säilyi. Yrjö Jylhä kuvaa tuon tapahtuman runossaan:
Kohtaus metsässä

Kivärinpiippu ja silmää kaksi
sua väijyvät rävähtämättä,
sinä surmanliekin laukaisijaksi
kohotat kättä.

Vain silmänräpäys, hyytävä hetki
ja pitkä kuin iankaikkisuus:
joko päättyy sult' elon partioretki,
joko metsään maatuvi luus?

On hällä oikeus tappaa, ja sulla -
mut mistä saitte sen oikeuden?
Ei voi hän vieraaksi majaas tulla:
hän on vihollinen.

Et tiedä, ken on hän, mistä
et tiedä hänestä muuta,
kuin että käy joku ihmisistä
päin pistoolinsuuta.

Näin kohtaavat toisensa länsi ja itä,
niin kohtaavat ihmiset toisiaan.
Vain toinen muistelemaan jäi sitä,
ja toista jossakin kaivataan.

"Voi, kun teitä olisi paljon tykinruuaksi", muisti isäni aina sotaherrojen toivoneen. Isällänikään ei ollut kansalaiskuntoisuutta, kun oli syntyperänsä mukaan punainen ja vasta 12-vuotias poikanen v.1918 kahakoinnin aikaan, kun mitattiin historiassamme, kenellä on oikeus elää ja kenenkä pitää luopua hengestään. Tästä opetuksesta oppineena olen itse rauhan kannalla, vaikka merkit viittaavat, että joku haluaisi kaivaa verta nenästään. Se on sukuvika, että jos muita mätkittäviä ei ole, sopii sotia naisystävien kanssa, tulla ojennetuksi ja jatkaa toisten opettamista. "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä opetan", on lentävä lause monen sodanlietsojan ohjeena. Siitä ei hyvää seuraa.