Otsikon teksti tulee vastaan aina uudelleen ja viimeksi juuri äsken Tv:ssä. Kuuntelin viimeisten tatuoitujen kertomusta elossa selviämisestä juutalaisvainojen aikana. Mikä piti heidät hengissä? Unelma valkeasta, lämpimästä aamiaisleivästä mansikkahillon kera.
Onko minun kokemukseni omaishoitajana verrattavissa samaan selvitessäni täysjärkisenä, mutta uupuneena vallitsevissa olosuhteissa unelmoimalla sukupolvenvaihdoksesta Mansikkapaikalla? Elämä jatkuisi, että minun mummola, minun lasteni mummola olisi joku päivä minun lastenlasteni mummola. Tai sitten minä olen ollut keskitysleirillä entisessä elämässä ja opin tätä elämää uudestaan hyvinvoitivaltion kaatopaikalla oranssi tähti otsassa ja varhennettu vanhus tatuointitunniste käsivarressa.
Viime päivinä olen ajatellut näitä asioita, mutta vielä en ole päässyt kiihkottomaan kerrontaan tasaisella, hiljaisella äänellä. Silmät itkee norsunkyyneleitä, kun yritän selvittää vastustajilleni, mistä tässä on kysymys. Kun kotisairaanhoitaja täyttää lääkeannostelijaa kahdeksi viikoksi lokerot niin täyteen, että kannet ei mahdu kiinni, totean katsoessani: Lääkettä on riittämiin, mutta kuinka on ruokailun kanssa. Hän vastaa hermostuneena: Äitiäsi ei voi pakottaa syömään. Teen nopean tilannearvioinnin. Ei ole kyse pakottamisesta, vaan äiti ei enää kykene laittamaan ruokaa, kun on halvaantunut. Mutta se ei kuulunutkaan avohoidossa kenenkään järjestettäväksi. Tähän hätään vastasin: Minä tulen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti