Mummon orava

Tällä kertaa se toivottaa "aurinkoista kevättä" yhdistyksen jäsenkirjeessä. Olen hämmästynyt kirjeestä, onhan minut erotettu järjestöistä "minun oman hömppätoiminnan" tähden. Minulla ei ole kompetenssia toimia zu Hause Pflegen - kutsumukseni mukaisesti virallisissa organisaatioissa, ei kirkollisissa eikä maallisissa yhdistyksissä.
 
Jokin sisäinen palo on kutsunut minua osallistumaan ja vetänyt puoleensa. Vuosia sitten tapasin monta kertaa englantilaisen parantajapapin. Hänellä ei ollut kiirettä eikä teknisiä laitteita hoidettavana, etteikö hän olisi huomannut luonnon keskellä oravan iloista puuhastelua. Hän pysähtyi katselemaan ja sai meidänkin huomion käännetyksi luontoon. Ne olivat antoisia hetkiä, oli kutsu Englantiin, mutta tieni johti halvaantuneen äitini luokse. 

Kirjoitin tulkin välityksellä papille: En pyydä vanhemmilleni lisää vuosia, mutta pyydän vuosiin mielekästä sisältöä. En saanut vastausta kirjeenä, mutta se oli orava, joka ilmestyi rivitalon pihapiirin puihin. Se istui ensimmäisen kerran koivunoksan ja rungon muodostamassa hangassa. Satoi räntää, kun läksin kauppaan, äiti jäi sängystä seuraamaan ilmestynyttä oravaa. Onneksi se oli orava, jos se olisi ollut enkeli, olisi se varmasti hätistetty pois. Orava istui samassa asennossa, kun palasin. Äiti ei ollut yksin. 
Orava valtasi kaksi linnunpönttöä, siivosi ne ja peitti aukon mielensä mukaan. Kaikki tämä näkyi äitini huoneen ikkunasta. Männyn oksat huojuivat tuulessa kuin hevoset laukatessaan. Voin nähdä vieläkin mummon puuhevoset, jotka hän piirsi paperille. 

Vein äitini kirkkoon rukouskokoukseen ja siellä voin varmistua samasta kosketuksesta, jonka seurauksena kaadutaan. Parantajapapin meitä siunatessa jokaista erikseen istuimme tukevasti tuolilla, eikä kukaan pudonnut lattialle. Jokainen tunsi itsessään, mitä tapahtui. Nämä olivat viimeiset keväiset kuukaudet, mitkä äitini oli luonamme. Lauantai-illan toivotut levyt, Sibeliuksen VI sinfonia sai metsän kukkimaan. Piti nousta sitä näkyä katsomaan ja myöhemmin kirjoitin runon "ihanasta maasta". 
Äiti kuoli ja haudattiin päivänä, joka oli merkitty hänen syntymävuotenaan. En vain osannut nähdä sitä ottaessani runon talteen. Hiljaiselo jatkui, kunnes jaksoimme lähteä vierailulle ilman äitiä. Nousin autosta ja orava juoksi sähköjohtoa pitkin edelläni taloa kohti. Tunnistin sen mummon oravaksi, joka siitä lähtien on ollut minulle merkkinä, että näkyväisen ja näkymättömän raja on onneksemme olemassa.