Poppamies

Paikka on pyöreä savimaja, kukko kumottu selälleen lattialle, ylitse viritetty olki pitää sen paikallaan. Poppamies ei kysy: Mikä se taas tuli? vaan Poppamies vastaa siihen, mikä minulle on tullut.
 
Tarjosin isäni kuolemaa lääkärille, jos meidän ei enää tarvitse tulla lääkäriapua hakemaan. Mutta lääkärin on vastattava asiallisesti syöpäleikkauksen jälkitarkastukseen. Isä oli yksin mennyt kuulemaan tulosta. Palattuaan oli niin kiukkuinen, ettei sanaa saanut suustaan. Ajattelin syövän uusineen, mutta syy selvisi lääkärin asenteeseen. Isä sanoi: 
- Mitä se vasta nainut lääkäri välittää vanhan miehen syövästä. Vastasin, ettei lääkärin naimiset kuuluneet isän syöpään ja loppuiäksi vanhan miehen vaivaksi jääneeseen avanteeseen. 

Seuraavan kerran olin mukana, lääkäri yhtä pyörryksissä onnesta. Kaksi miestä vaihtaa kohteliaasti kuulumisia. Puutun keskusteluun, ettei me oltu tultu vain kohteliaisuuksia vaihtamaan. Tohtori närästyy ja antaa lähetteen tutkimukseen, mitä olimme tulleet hakemaan. Mutta tälle on jatkoa lääkärin roolissa. Lääkäri saa sydänkohtauksen ja puolen vuoden kuluttua on kuollut. Lapsista poika oli vuoden ja tytär vielä kastamatta, kun lääkäri-isää haudataan. Isäni lähes 9-kymppinen tunsi syyllisyyttä lähtöjärjestyksestä, olihan lääkäri vasta tarveaikansa alussa, jonka oli arvellut kestävän vielä ainakin 25 vuotta.
 
Samaa koin itse hakiessani lääkäriapua omaishoitajana. Olin vaikea potilas, kun olin tehnyt ennenkuulumattoman teon, tullut vanhempieni hoitajaksi. Olinko ajanut karille, että paluuni oli tuhlaajatytön nöyrtyminen tulla kotiin epäonnistumisen jälkeen. Motiivini oli hoitaa kunnan kotihoidontuella halvaantunut äiti ja syöpäsairas isä heidän omassa osakkeessaan. Tuli lakimuutos omaishoitamisesta ja kunta sai tilaisuuden jakaa kaikki palikat uudella tavalla. Se oli takapakki kaikkien omaishoitajien kohdalla.
 
Tänään olen ollut parantajalääkärin vastaanotolla. Pelkkä lääkärin näkeminen nostaa vireystasoani. Haluan tehdä parhaani, saanko kohonneet arvot kohdalleen. Aikaisemmin tapahtui kotona ihmeparantuminen; kukonhelttaa polviin, lisää lääkettä kipuun ja sitten tekonivelet. Kun en suostunut oli psykiatriselle meno edessä. Mutta mummo polvesta parani, en saanut aikaa tutulle lääkärille. 
Suljin puhelimen, ajattelin kirjoittaa vaivastani ja viimeiseksi, otan kantajat ja menen vaikka katon läpi. Ihmeelllinen lämpö kulki lävitseni ja voin jättää särkylääkkeet pois.
Nyt oli sitten sen kantamisen vuoro, kun polvi meni lukkoon. Oli uusi lääkäri tullut kaukaa, osasi asiansa ja nyt olen itse valmis ruoka- ja liikuntaremonttiin voidakseni paremmin ilman kemiallista piristettä.
Kuolen ennen kuin kuolen, etten sitten kuole, kun kuolen. Mutta se edellyyttää kuolemista maailmasta ja itsestänikin, että on tarkoitus elää.