Ihmeitä

Mistä lie minuun siunaantunut halu lähteä oppikouluun. Sitä ei ollut lähimaisemissa. Niinpä 12-vuotiaana jätin tutuksi tulleen koulutien ja aloitin uudessa koulussa asuen lukukaudet vieraalla paikkakunnalla. Kävin kotona vain lomilla, nostamassa perunaa, viettämässä joulua, käymällä pääsiäisenä kirkossa ja sitten oli kesä, vapaata 3 kk. Sitä kesti 8 vuotta, toisten nurkissa, toisten valvonnassa ja välillä Tuhkimona, milloin ketäkin palvellen. 

Kerran päätin keskeyttää: "Äiti, mä en tahdo mennä kouluun" on tullut tutuksi laulun kautta. Mutta silloin ei selvitelty syitä, miksi. Isä seisoi aitan ovella odottaen, oli lähdettävä. Ja 7 km järvimatka taittui puhumattomissa merkeissä. Kirkolta 60 km linja-autolla kaupunkiin seisoen ja tervaleijonaa purren. Voin pahoin. Sitten Ukko-Pekka u-uu puuskutti 50 km oikealle asemalle, pysähtyen sitä ennen jokaisella maitolaiturilla.
 
Olen unessa useasti sinun kaduillas koulutie ja huomaan, että 50 vuotta olen halunnut unohtaa kaiken. En ole osallistunut luokkakokouksiin. Penkkarikuvaa katsoin, kun tiesin Eilan kuolemasta. Reenperään kiinnitetyssä julisteessa lukee. "Jos olisi elektroniaivot, olisi menestystä." Tätäkö se uumoili, tietokonetta ja verkkokirjoitustaitoa. Mutta menestystä "aivot" eivät ole tuoneet. Olen käskenyt kysyä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin tietokoneelta, kenelle se on ollut mahdollista. Minua sanottiin tietokonevirheeksi, mutta en ota kunniaa siitä, vaan vastaan: 
- Tietokone on yhtä tyhmä kuin käyttäjänsä. Siihen loppuu puolustelu ja nyt verkkokirjoitustaidon opittuani, eivät kirjurit ja tulkit pääse kirjoituksiani muuttamaan.
Siitä olen ollut kiitollinen, että isä tasoitti vähän koulutietä, kun este oli liian suuri itseni ratkaistavaksi. Oli lähdettävä.